Elokuussa sää muuttuu leudoksi ja viileäksi syksyn lähestyessä. Yöllä kaupunki näyttää pukeutuvan uuteen takkiin ja hohtaa jokaista katua reunustavien katulamppujen alla. Ylhäältä katsottuna nämä valonsäteet muistuttavat monivärisiä lankoja, jotka taitavasti kietoutuvat toisiinsa ja kiemurtelevat katujen ja kujien läpi luoden maagisen, satumaisen tunnelman.
Valot sammuivat yhtäkkiä. Hohtavat värit haalistuivat ja tilalle tuli utuinen kuunvalo. Astuin huoneeseen, se oli säkkipimeä. En etsinyt kynttilöitä. Istuin vain hiljaa, silmäni seurasivat oven raosta suodattuvia heikkoja valonsäteitä. Pimeys sekoittui himmeään valoon ja vei minut yhtäkkiä takaisin lapsuuteeni, keltaisen lepattavan öljylampun viemiin öihin... Tuo pieni valo oli valaissut niin monia öitä, ravinnut minua kasvaessani lapsuuden unelmieni parissa.
Ne päivät! Yli 40 vuotta sitten. Se oli aikaa, jolloin maa kohtasi vielä monia vaikeuksia, ja sähkö oli monien perheiden, myös minun, unelma. Kaikki päivittäiset toiminnot ja välttämättömyydet riippuivat täysin säännöstelyjärjestelmästä. Äitini säästi huolellisesti jokaisen pennin ostamalla lamppuöljyä sisaruksilleni ja minulle opiskelua varten. Tuossa kellertävässä valossa lausuimme ensimmäiset oppituntimme… Muistellessani sitä aikaa ymmärrän, että noiden päivien valon ansiosta olemme nyt saavuttaneet uusia horisontteja.
Muistan lämmöllä ne opiskeluyöt ja nukahtamiset lampunvalossa, liekin kärventävän vaaleita hiuksiani, vain herätäkseni palaneiden hiusten hajuun, kasvoillani noen tahriintumista aamulla. Vielä nytkin herään monina öinä unissani palaneiden hiusten hajuun, kirjoihini läikkyneen öljyn pistävään hajuun, ja muistot kummittelevat mielessäni. Vanhetessani ymmärsin vähitellen, että joka kerta kun sytytin lampun uudelleen, öljy loppui nopeammin, aivan kuten äitini sydän, joka uhrasi hiljaa itsensä kasvumme eteen. Äitini vanheni, hänen hiuksensa harmaantuivat päivä päivältä, rypyt syvenivät hänen silmiensä ympärillä, kaikki siksi, että meillä voisi olla se onni, joka meillä on tänään.
Muistan ne elokuun yöt, viileän syysilman, jossa satunnaiset lempeät tuulenvireet hyväilivät ihoani ohuiden vaatteideni läpi. Minua väristytti tunne, mutta olin myös uskomattoman iloinen ylhäältä alas paistavasta kirkkaasta kuunvalosta. Tuuli kantoi mukanaan guavan, vaniljakastikkeen ja muiden kypsien hedelmien heikkoa tuoksua. Sitä me lapset kaipasimme. Noina kuutamoöinä, ilman että tarvitsi kutsua toisiamme, ikään kuin etukäteen sopien, me lapset kokoonnuimme kaikista kujista ja kaduista osuuskunnan pihalle leikkimään ja pitämään hauskaa monien lapsellisten pelien parissa.

Kirkas, terävä nauru teki kuutamoyöstä entistä iloisemman, kaikuen loputtomiin. Eniten meistä oli rakastettavaa pyydystää tulikärpäsiä ja laittaa niitä penisilliinipulloihin; lepattava valo, joskus äkillinen kirkkauspuuskahdus, sai lapset tuijottamaan toisiaan silmät suurina. Kukaan ei tiennyt, miten sitä kuvailla, mutta me kaikki ymmärsimme, että se oli unta: Valoa!
Kirkkaina, tähtien täyttäminä öinä makasimme levittäytyneinä ruohikolle tien varressa, katselimme ylös ja laskimme: yksi, kaksi, kolme… kunnes suutamme alkoi särkeä. Sitten jokainen meistä vaati itselleen tähden, jokainen uskoen, että oma tähtemme oli suurin, kirkkain…
Aika kuluu siivillä. Olemme saavuttaneet teini-iän. Nuoruutemme leikit ovat vähitellen hiipuneet. Kuunvalo ei enää paista kirkkaasti, tähdet näyttävät pienenevän ja tulikärpäset ovat kadonneet. Olemme kaikki kulkeneet omia polkujamme, jokainen kohti uusia horisontteja. Yksi asia meitä yhdistää: minne ikinä menemmekin, sähkövalot valtaavat meidät. Ajan myötä olemme tottuneet niihin; sähkövalot tuntuvat itsestäänselvyyksiltä, helposti saatavilla olevilta. Tänä iltana, jopa sähkökatkoksesta huolimatta, tunnen edelleen valon, joka ei koskaan himmene!
Lähde: https://baolaocai.vn/anh-sang-dem-post883012.html








Kommentti (0)