Takkatulen talvisena iltapäivänä äitini kotikaupungissa

...Talvi-iltapäivä saapuu hyvin lempeästi. Ei yhtä äänekäs kuin kesäsade, ei yhtä häikäisevä kuin kultainen syysaurinko, talvi-iltapäivä äitini kotikaupungissa saapuu yleensä purevan tuulen puhaltaessa kapeilla kujilla, olkikattojen viipyilevän savun tuoksun ja kanojen kiireisen laulun kera, kun ne etsivät nukkumapaikkaa päivän hämärtyessä. Ja muistoissani talvi-iltapäivä yhdistetään aina tulisijaan – lämpimään, kärsivälliseen ja hiljaiseen tulisijaan, joka pitää lämmön yllä kokonaisessa köyhässä taloudessa.

Kotikaupunkini oli silloin hyvin köyhä. Talvi toi mukanaan loputtomia huolia aterioista vaatteisiin. Sää oli kylmä, pellot olivat joutilaina, aikuisilla oli vähän töitä ja lasten kädet muuttuivat violeteiksi koulumatkalla. Mutta monsuunituulten purevan kylmyyden keskellä pienen keittiön tuli loisti edelleen kirkkaasti joka ilta, kuin lempeä lohtu kotimaasta sen ahkeralle kansalle.

Takani ei ollut suuri. Vain kolme väliaikaista kiveä tuettuna ja niiden päällä sään kuluttama alumiinikattila. Seinät olivat noen mustuneet, mutta täällä oli lämpimämpää kuin missään muualla talossa. Joka talvi-iltapäivä äitini sytytti tulen hyvin aikaisin. Tikun palamisen hiljainen ääni, pienen liekin väreily ennen leimahdusta, nuoleskellen kevyesti kuivia polttopuita. Keittiön savun tuoksu sekoittui oljen, paahdettujen bataattien ja puoliksi palaneiden lehtien tuoksuun – kaikki sekoittui yhteen ainutlaatuiseksi aromiksi, joka kaukaa herättää syvän kaipauksen.

Muistan yhä äitini istuvan takan ääressä. Hänen selkänsä oli hieman kumarassa, hiukset olivat harmaantuneet vuosien kovan työn jäljiltä. Hänen taitavat kätensä kääntelivät polttopuita ja lietsoivat liekkejä, nuotionvalo valaisi hänen laihat mutta ystävälliset kasvonsa. Ulkona itätuuli ulvoi bambumetsässä; sisällä tuli rätisi kuin kaksi vastakkaista maailmaa : toinen kylmä ja autio, toinen tarjosi lämpöä ja lohtua.

Noina talvi-iltapäivinä koko perhe kokoontui tulisijan ääreen. Isäni korjasi vanhan kalaverkon tai lohjenneen kuokan. Äitini laittoi ruokaa ja kertoi tarinoita kylästä. Ja me, vaatimattomat maalaislapset, istuimme lähekkäin lämmittäen käsiämme tulen ääressä odottaen, että äitimme paahtaisi bataatin, maissintähkän tai muutaman juuri kypsyneen banaanin. Jo pelkkä kuuman bataatin pitäminen kädessä ja siihen puhaltaminen ennen syömistä sai talven tuntumaan puolet kevyemmältä. Äitini kylän tulisijan tuli talvi-iltapäivänä ei lämmittänyt ainoastaan ​​kehojamme, vaan myös pieniä sielujamme. Oli kikatusta, loputtomia tarinoita ja rauhallisia hetkiä, jolloin kaikki istuivat yhdessä kuunnellen tulen palamista, ulkona puhaltava tuulen huminaa. Tuli oli paikka, joka yhdisti perheen, tukiverkosto, joka auttoi ihmisiä selviytymään vaikeiden aikojen läpi.

Saatat myös pitää tästä

Niiden matkan jälkeen, jotka lähtivät kotimaastaan.Palataan ajassa taaksepäin 2000-luvulle, kun An Giang -joen seudulta köyhät kalastajat muuttivat Keskiylängölle etsimään töitä. Näiden vaivalloisten matkojen aikana he löysivät yllättäen Se San 4 -vesivoimalaitoksen padon tekojärven. Laaja, tyyni vedenpinta näytti herättävän Hau-joesta syntyneiden ihmisten synnynnäiset jokivaistot.

Joinakin iltapäivinä sää oli tavallista kylmempi. Tuuli ulvoi ja tihkusade tihkui kevyesti. Äiti sytytti hellan isommalle ja lisäsi puuta ja olkia. Punaruskeat liekit valaisivat jokaisen savuun sekoittuneen sadepisaran. Istuin hellan ääressä painaen kasvoni äitini polvia vasten, kuunnellen hänen tasaista sydämenlyöntiään ja tuntien epätavallista rauhaa. Tuolloin ajattelin naiivisti, että niin kauan kuin tulisijassa paloi tuli, mikä tahansa talvi voisi olla ohi.

Vuodet kuluivat hiljaa kuin unelma! Sitten kasvoin. Lähdin kotikaupungistani opiskelemaan ja töihin. Seuraavina talvina asuin kaupungissa korkeissa rakennuksissa, joissa oli lasi-ikkunat, modernit lämmittimet ja ilmastointilaitteet. Mutta kaikkien näiden mukavuuksien keskellä tunsin silti, että jokin puuttui minulta syvästi. Kylminä talvi-iltapäivinä kaupungissa ihmiset kiiruhtivat toistensa ohi, kirkkaat sähkövalot loistivat, mutta eivät tarpeeksi lämmittämään sydäntäni. Ja muistin äitini tulisijan – savun hajun, palavan puun rätinän, kuvan äidistäni istumassa hiljaa tulisijan ääressä joka talvi-iltapäivä.

Palattuani kotikaupunkiini moni asia oli muuttunut. Vanha keittiö oli poissa, tilalla oli kaasuliesi. Talo oli tilavampi ja elämä mukavampaa. Mutta syvällä sisimmässäni etsin edelleen takan kuvaa menneiltä vuosilta. Äitini oli nyt vanhempi, hänen näkönsä heikkeni ja kätensä vapisivat, mutta aina kun sää kylmeni, hän piti edelleen tapana istua takan lähellä, vaikka vain lämmitelläkseen itseään, muistellakseen menneitä aikoja. Yhtäkkiä ymmärsin, että äitini kotikaupungin tulisija talvi-iltapäivänä ei ollut vain muistojen kuva, vaan sukulaisuuden, suojelun ja juurien symboli. Minne tahansa he menevätkin, syvällä jokaisen kaukana kotoa olevan ihmisen sisällä palaa tulisija – heidän kotimaansa, heidän äitinsä, päivien, jotka eivät koskaan palaa, tulisija.

Tänä talvi-iltapäivänä, tässä vieraassa kaupungissa, tunnen yhtäkkiä lämpöä sydämessäni, kun muistelen äitini kotikaupungin tulisijaa. Ulkona tuuli yhä puhaltaa, talvi on yhä kylmä. Mutta sisälläni palaa edelleen menneiden aikojen tuli – hiljaa, itsepintaisesti, valaisten kokonaisen unohtumattomien muistojen maailman…

Saatat myös pitää tästä

50 vuotta vanhat yrteillä maustetut porsaan potkut Ca Maussa: Sammumattoman hiililieden salaisuusYli 50 vuoden ajan Ca Maussa sijaitsevan kiinalaisperheen yrteillä maustettu porsaanpotkaruoka on säilynyt puskaradion kautta ilman kylttiä ja pitänyt asiakkaat maullaan ja hiiligrillin lämmöllä.

Mai Ly

Lähde: https://baodongnai.com.vn/dong-nai-cuoi-tuan/202512/bep-lua-chieu-dong-que-me-12a195e/