Sydämen matka

Pysy ajan tasalla uusimmista ja kuumimmista uutisista sosiaalisesta elämästä, taloudesta, laista, koulutuksesta, maailmasta, urheilusta, viihteestä, kulttuurista ja monilta muilta aloilta Tay Ninhissä.

Namin vanha moottoripyörä koli sillan yli varhain eräänä aamuna. Joelta puhaltava raju tuuli piiskasi hänen ruskettamiaan kasvojaan ja sai hänen silmänsä siristelemään, ja hän näytti aina peittävän hymyn. Kymmenen vuoden ajan, paistoipa aurinko tai satoi kaatamalla, Nam oli johdonmukaisesti lähtenyt kotoa aamunkoitteessa, ennen kuin padon sumu oli edes hälvennyt, liittyäkseen kaupungin keskustaan ​​suuntaavan ihmisvirran joukkoon. Nam muisti yhtäkkiä toisen vuosipäivän siitä päivästä, jolloin hän ja Thao alkoivat virallisesti seurustella.

(Tekoäly)

Thảo heräsi aamuviideltä, sydän täynnä iloa. Hän valitsi kauneimman kukkamekkonsa, käytti tunnin meikkinsä kohentamiseen ja lisäsi oranssinpunaisen huulipunan, jota Nam oli ylistänyt. Hän valmisti kassillisen välipaloja, sitruunanmakuisesta kuivatusta kanasta makeisiin mandariineihin. Tämän unelmoivan nuoren naisen mielikuvituksessa "erittäin erityinen paikka", jonka Nam oli luvannut, oli varmasti rehevä vihreä niitty lähiössä tai joen varrella sijaitseva kahvila...

Ajettuaan lähes tunnin pölyisiä teitä ja harmaita keskikaistoja pitkin Nam kuitenkin käänsi merkin oikealle. Thaon edessä ei ollut lomakeskuksen puista porttia, vaan messinkinen kyltti: National Institute of Hematology and Blood Transfusion. Thao jähmettyi yhä ankarammassa aamuauringossa. Hän tuijotti tyhjästi kylttiä ja sitten Namia, ääni vapisten:

- Oletko... salaatko minulta jotain? Oletko sairas? Vai pitäisikö meidän mennä käymään jonkun luona?

Nam otti hitaasti kypäränsä pois, raapi päätään ja nauroi, hänen lempeä hymynsä piiloutui kuluneen kangasmaskin taakse:

- Ei, ei siinä kaikki. Tänään matkustamme sydämillämme, rakas ystäväni! Tänään on verenluovutuspäiväni. Haluan sinun näkevän nuoruuteni tärkeimmän osan.

Heidän treffinsä tapahtuivat ainutlaatuisessa ympäristössä, heidän istuessaan kahdella pitkällä, pehmustetulla penkillä vierekkäin. Thao katseli rakastajansa karmiininpunaisen veren virtaavan suljetussa putkistossa, hänen alkuperäisen järkytyksensä ja vihansa muuttuessa vähitellen uteliaisuudeksi ja lopulta syväksi tunteeksi.

"Sattuuko se, Nam?" Thao kysyi hiljaa, hänen kätensä täristen koskettaessaan hellästi Namin toista käsivartta.

- Se kirvelee vähän, kuin muurahaisen purema.

Minne vereni joutuu, herra?

– Se menee kehoihin, jotka ovat menettämässä toivonsa. Thao, on ihmisiä, joille veriyksikkö ei ole vain lääke, vaan uusi päivä nähdä aurinko, uusi mahdollisuus sanoa hyvästit rakkailleen.

Nam katsoi kattoon, johon menneisyyden punaisiksi tahraamat muistot alkoivat tulvia. Kaikki alkoi uudenvuodenaattona 2016 – vuonna, jolloin Nam ei juuri koskaan nähnyt enää kevättä.

Sinä yönä, kaupungin kuhiseessa uudenvuodenmusiikista, Nam makasi liikkumattomana ambulanssissa, sireenin läpitunkeessa hiljaisen yön sen edetessä kohti sairaalaa. Kauhea liikenneonnettomuus oli sattunut hänen matkallaan kotiin osa-aikatyöstään. Verta virtasi hänen jaloistaan ​​ja päästään, kastellen hänen valkoisen paitansa. Vakavan verenhukan aiheuttamassa houreilussa Nam tunsi kuin olisi vajoamassa pimeään kuiluun, jossa maailman äänet vaimenivat yhä kauemmas ja kauemmas.

Mutta tuolla ohuella elämän ja kuoleman rajalla hän tunsi oudon lämmön virtaavan suonissaan. Ne olivat pusseja tuntemattomien ihmisten verta, ihmisten, joiden nimiä Nam ei ollut koskaan tiennyt, joiden kasvoja hän ei ollut koskaan nähnyt, lämmittäen hänen hitaasti jäähtyvää ruumistaan.

Herätessään kahdeksan tuntia kestäneen leikkauksen jälkeen kemikaalien haisemassa sairaalahuoneessa Nam näki potilaan viereisessä sängyssä. Potilas oli keski-ikäinen mies, kasvot laihat ja silmät painuneet kuopalle parantumattoman leukemian vuoksi. Hänen pieni lapsensa, vain viisi- tai kuusivuotias, istui lattialla nyyhkyttäen, koska sairaalassa oli pulaa hänen isänsä harvinaisesta veriryhmästä. Sillä hetkellä Nam tajusi, että jonkun ystävällisyys siellä oli pelastanut hänen oman henkensä. Ja aivan hänen vieressään toisen ihmisen elämä kului tunti tunnilta, kaikki tuon punaisen nesteen puutteen vuoksi.

Saatat myös pitää tästä

Onnellisen perheen rakentaminen rakkauden ja jakamisen kautta.Perhe on yhteiskunnan perusyksikkö. Jokainen vauras ja onnellinen perhe muodostaa perustan sivistyneen ja kehittyneen yhteisön rakentamiselle. Vuosien varrella monet Tay Ninhin maakunnan perheet ovat jatkuvasti vaalineet ja säilyttäneet kotejaan ja edistäneet kulttuurielämän kehitystä yhteisöissään.

Tay Ninh edistää investointeja Belgiaan ja houkuttelee 100 miljoonan dollarin projektin.Tay Ninh tehostaa investointien edistämistä Belgian kuningaskunnassa houkuttelemalla yli 100 miljoonan dollarin arvoisia hankkeita ja laajentamalla yhteistyötä teknologian ja innovaatioiden aloilla.

Trang Bang Ward: Uskonnollisten ja vakaumuksellisten laitosten kulttuuriarvojen säilyttäminen ja edistäminen.Aikakaudella, jolloin moderni kaupunkikehitys on väistämätön trendi, perinteisten kulttuuriarvojen säilyttämisestä ja edistämisestä on tullut kiireellinen vaatimus paikallisen identiteetin turvaamiseksi. Äskettäin Trang Bangin piirikunnassa Tay Ninhin maakunnassa piirikunnan kansankomitea toteutti uskonnollisten ja vakaumuksellisten laitosten tarkastelun ja inventoinnin koko alueella tavoitteenaan palvella tehokkaasti valtionhallintoa ja antaa suuntaa kulttuuriarvojen säilyttämiselle ja edistämiselle.

"Jos palaan terveenä, maksan velkani tälle elämälle!" Nam sanoi itsekseen katsoessaan ylös tippapussiin tasaisesti putoavia veripisaroita.

Ja hän on pitänyt lupauksensa järkkymättömästi jo vuosikymmenen ajan. Kahdeksantoistavuotiaana hän luovutti verta ensimmäistä kertaa nuoruuden uteliaisuudesta haluten saada nallekarhun matkamuistoksi annettavaksi tyttöystävälleen. Mutta onnettomuuden jälkeen verenluovutuksesta on tullut Namille "sydämestä tuleva käsky".

126 verenluovutuskertaa – 126 kertaa hänen täytyi noudattaa erittäin tiukkaa ruokavaliota ja elämäntapaa varmistaakseen, että hänen verensä pysyi "puhtaana" ja "terveenä". Yhdenkään onnistuneen verenluovutuksen jälkeen Nam ei koskaan mennyt kotiin heti. Hänellä oli tuttu "pysähdyspaikka", jota Thao leikillään kutsui "toiseksi kodikseen": sairaalan lastenosasto.

Usein näkee pitkän, laihan miehen, jolla on yllään haalistunut, joskus vielä tien pölystä koostuva T-paita, puikkelehtimassa sairaalan käytävillä. Hän kantaa aina mukanaan muutamaa pussia nallekarkkeja, halpoja muovinukkeja tai värityskirjoja, joissa tuoksuu vielä tuore muste.

Setä Nam on täällä! Setä Nam on saapunut!

Lasten hurraahuudot kaikuivat sairaalahuoneista. Kaikilla lapsilla oli kaljut päät kemoterapiasta ja kalpea iho anemiasta, mutta heidän silmänsä loistivat silti ilosta aina nähdessään Namin. Nam istuutui lattialle, avasi kömpelösti lahjapussit ja jakoi lahjat jokaiselle lapselle. Yksi pieni tyttö, nimeltään Bong, oli vasta 5-vuotias, mutta oli jo viettänyt kolme vuotta sairaalassa.

"Setä Nam! Toitko minulle tänään hunajaa?" Bong kysyi katsoen Namia suurilla, pyöreillä silmillään.

Lapset kutsuvat näitä kiiltävän keltaisia ​​verihiutalepusseja "hunajaksi". He uskovat, että tämä erityinen hunaja, kun sitä ruiskutetaan kehoon, antaa heille voimaa taistella tautien "hirviötä" vastaan, joka kalvaa heidän kehoaan.

- Joo, tietenkin! Jätin juuri paljon hunajaa lääkärin vastaanotolle. Lääkäri tuo sitä sinulle, Bong. Sinun täytyy olla kiltti ja syödä kaikki hunaja, jotta paranet nopeasti ja pääset takaisin kouluun, ja sitten menet puistoon äitisi, Tamin, kanssa!

Bong hymyili, hymy yhtä kirkkaasti kuin alkusyksyn aurinko, vaikka hänen kätensä olivat täynnä violetteja neulanjälkiä tiputuksista. Nam katsoi hymyä sydäntä särkevänä. Hän tiesi, ettei luovutettu veri parantaisi häntä kokonaan, mutta se antoi hänelle hieman lisää aikaa hymyillä, leikkiä ja elää lapsuuttaan hieman pidempään.

Eräänä kirkkaana, aurinkoisena elokuun iltapäivänä Nam sai puhelun tutusta sairaalan numerosta.

- Herra Nam? Pikku Bong... pikku Bong haluaa nähdä sinut vielä kerran.

Nam tunsi raajojensa tunnottomaksi. Auton avaimet melkein lipsahtivat hänen kädestään. Hän kiisi ruuhkaisten katujen läpi, sydämen jyskyttäessä kuin se olisi hyppäämässä rinnasta ulos.

Lastenosaston käytävän päässä olevassa pienessä huoneessa Bong makasi siinä, pieni ja hauras kuin oksalta putoamaisillaan oleva lehti. Hänen ympärillään olevat lääketieteelliset laitteet tikittivät kuivalla, kylmällä rytmillä. Nähdessään Namin astuvan sisään, hänen silmänsä avautuivat hitaasti:

- Täällä setä Nam, Bong... Setä toi sinulle karhunmuotoisia keksejä...

Bong kuiskasi:

- Setä Nam... kiitos... hunajasta. Minä... en voi enää mennä kouluun... mutta muistathan... älä ole surullinen! Jatka hunajan antamista muille lapsille... jotta he voivat mennä kotiin...

Saatat myös pitää tästä

Vam Co Tay -joen varrella olevan pengerryksen parantamis- ja laajentamishankkeen rakentaminen on aloitettu.Kesäkuun 23. päivän aamuna Tan Trun kunnassa Tay Ninhin maakunnassa järjestettiin Vam Co Tay -joen pengerryksen (Nguyen Trung Truc -tieltä maakuntatielle 827E) peruskiven muuraustilaisuus. Maakuntapuolueen pysyvän komitean jäsen ja maakuntakansan komitean varapuheenjohtaja Nguyen Minh Lam sekä eri osastojen, virastojen, paikkakuntien ja paikallisten asukkaiden edustajia.

Upea kesäKesä on levon ja rentoutumisen aikaa, tauko kirjoista pitkän ja stressaavan lukuvuoden jälkeen. Monille nykyopiskelijoille kesäkuukausista on tullut todella merkityksellinen "kolmas lukukausi", kun nuoret astuvat ennakoivasti ulos mukavuusalueeltaan kokeakseen elämää, kehittääkseen itseään ja levittääkseen jaloja ihmisarvoja yhteisölle.

Olea europaea -puun kausi - Minh Anhin novelliSilloin äidin ja tyttären talo sijaitsi kylän laidalla, suuren, sammaleen peittämän savipihan ja takapihalla rivien saviruukkujen takana.

Bong menehtyi kirkkaana, aurinkoisena iltapäivänä, samanvärisinä kuin Namin hänelle viimeksi luovuttamat verihiutaleet. Sinä päivänä Nam ei itkenyt perheen edessä. Hän oli kiireinen auttamassa hautajaisjärjestelyissä ja lohduttamassa Bongin pyörtynyttä äitiä. Mutta ajaessaan moottoripyörällään ulos sairaalan portista ja seisoessaan vanhan murusiapuun alla Nam hautasi päänsä ohjaustankoon ja nyyhkytti hillittömästi.

Ystävällisyys ei aina voi estää kuolemaa; se on karuin totuus, jonka Nam joutui kohtaamaan. Mutta juuri sillä hetkellä hän ymmärsi jotain vielä syvempää: ystävällisyys tekee elämästä kallisarvoisempaa kuin koskaan. Hän luovutti verta, ei pelastaakseen potilaita kuolemalta – se oli mahdotonta – vaan kylvääkseen ystävällisyyden siemeniä maailmaan. Kertoakseen heille, että tämä maailma sisältää vielä paljon lämpöä, etteivät he ole yksin taistelussaan.

Nam valmistautuu tänään 127. "matkaansa".

Hän tarkisti paperinsa ja söi lääkärin neuvon mukaisesti ison kulhollisen phoa varmistaakseen, että hänellä oli tarpeeksi voimia. Thao saattoi hänet portille, eikä enää nalkuttanut tai kysellyt häntä kuten kymmenen vuotta sitten. Hän ojensi hänelle lasipullon vettä:

- Muista luovutuksen jälkeen juoda appelsiinimehua voimien palauttamiseksi. Tule kotiin aikaisin iltapäivällä, niin teen sinulle suosikkisi makean ja happaman porsaan kylkiluut ja rapukeiton.

Nam käynnisti moottorin, ja vanha moottoripyörä kolitti tuttua tietä pitkin kohti kaupungin keskustaa. Kymmenen vuotta hänen nuoruuttaan oli kulunut; ryppyjä oli alkanut ilmestyä hänen silmäkulmiinsa ja hänen hiuksensa olivat harmaantuneet, mutta intohimo hänen rinnassaan oli yhtä voimakas kuin se oli ollut kaksikymmentävuotiaana ambulanssissa maatessaan kaikki ne vuodet sitten. Hänen pieni moottoripyöränsä katosi vähitellen sillalla vilkkaaseen väkijoukkoon. Aamupäivän auringonvalo paistoi joelle heijastaen kultaisen sävyn kaikkeen, kuin elämän hunajapisaroita.

Kaupunki kuhisee edelleen, ihmisiä tulee ja menee edelleen, mutta jossain elämä on uusiutunut, alkaen ojennetusta kädestä ja punaisena hehkuvasta sydämestä.

Linh Chau

Lähde: https://baotayninh.vn/chuyen-du-lich-cua-trai-tim-149161.html