Jopa kotikaupungissani sydämeni kaipaa kotiin.

Synnyin, kasvoin ja asun maaseudulla, mutta silti kaipaan kotiin. Ei vain se, että on kaukana kotoa, saa kaipaamaan sitä. Ihmiset kaipaavat eniten muistoja, kuvia, jotka olivat kerran tuttuja ja läheisiä, mutta jotka vähitellen haalistuvat ajan myötä, tai samoja vanhoja maisemia, joissa ihmisiä ei enää ole.

Muistan kotikaupunkini hiekkaisen kylätien. Varhain aamulla, kun aurinko alkoi hehkua ruusunpunaisesti idässä, heräsin uneliaana äitini kutsuun mennä pelloille. Oi, mikä autuaallinen tunne olikaan kävellä paljain jaloin tuolla hiekkatiellä! Pehmeät, valkoiset, sileät hiekanjyvät tuntuivat sulavan pienten jalkojeni alla. Rakastin sitä tunnetta, kun painoin jalkani hiekkaa vasten, annoin sen peittää ne kokonaan, tunsin hiekan viileyden imeytyvän ihooni. Kylätie, jota käytin joka päivä kouluun, paimentamaan karjaa tai ravaamaan äitini kanssa piiritorille, on nyt vain muisto. Kyläni kaikki tiet on nyt päällystetty betonilla. Tien molemmin puolin talot on rakennettu tiiviisti yhteen, korkeine muureineen ja suljettuine portteineen; ei ole enää rivejä punaisia ​​hibiskuskukkia tai reheviä vihreitä teepensaita. Ihmiset, jotka ovat olleet pitkään poissa kotoa, palaavat käymään ja ylistävät jatkuvasti sitä, kuinka vauras ja kaunis kotikaupunkini on nyt, mutta minä, maaseudulla asuva ihminen, tunnen tyhjyyden ja hämmennyksen tunnetta.

Muistan taloni takana olevat kylän pellot. Kotikaupunkini on puolivuoristoinen seutu, josta puuttuvat loputtomat, laajoja riisipeltoja, joilla jalohaikarat lentävät vapaasti. Mutta se ei tarkoita, ettenkö rakastaisi äitini kylän peltoja. Silloin lapset, kuten me, viettivät enemmän aikaa pelloilla kuin kotona koulun ulkopuolella. Kylän pellot olivat kuin suuri ystävä, joka suojasi meitä, vaali unelmiamme ja antoi anteeksi virheemme. Äitini kantoi minua pelloille jo hyvin nuoresta iästä lähtien. Hänen kantokepänsä toisella puolella oli kori riisinsiemeniä, toisella puolella minua. Banyan-puun varjossa leikin leppoisasti yksin, joskus käpertyen ja nukahtaen vanhan banyan-puun viereen. Vanhetessani kylän pelloilla leikimme piilosta, hyppynarua ja silmät sidottuina, ja siellä unelmiamme kantavat leijat kohosivat valtavaan taivaaseen, kylän savun taakse. Silloin tällöin, muistellen noita vanhoja aikoja, vaellan usein kylän pelloille.

Istuin hiljaa hengittäen maan kosteaa, maanläheistä tuoksua, tuoreen mudan pistävää hajua, muistellen Tín ja Tèon tummat, auringon paahtamat kasvot ja hiukset, muistellen minua kohti heitettyä pandaninlehdistä tehtyä palloa, pistävää kipua, mutta silti maaseudun iltapäivien iloista naurua. Nyt kaipaan noita hiipuvia iltapäiviä, mutta lasten huudot eivät enää kuulu, kun he juoksevat pelloille leikkimään; menneiden aikojen leikkejä ei enää leikitä. Istuin pitkään pellon laidalla hiljaa, peltokin oli hiljainen, vain tuulen kahina leikki huojuvien riisinkorsien kanssa. Silloin tällöin muutama tuulenpuuska puhalsi silmiini tehden ne punaisiksi ja kirveleviksi.

Saatat myös pitää tästä

Vilkas vesimelonien sadonkorjuukausiNykyään Nga Sonin kunnan erikoistuneilla vesimeloniviljelmillä ihmiset ovat kiireisiä pääsadon korjaamisessa. Ilo näkyy jokaisen viljelijän kasvoilla, sillä tämän vuoden vesimelonisato on runsas ja hinnat ovat hyvät.

Muistan isoäitini olkikattoisen talon tuoksuvine puutarhaineen. Puutarha, jota vaalin koko lapsuuteni ajan, oli paikka, jota ylpeänä esittelin kaupungista tulleille serkuilleni aina kotiin palattuani. Kesällä viileä tuuli puhalsi sisään pelloilta. Tuuli toi mukanaan villijasmiinin makean tuoksun, joka leijaili pienen tytön iltapäivän uniin, kun tämä nukkui sikeästi isoäitini tuutulaulujen säestyksellä. Kypsien guavien, jakkihedelmien ja metsämarjojen tuoksu täytti kesäiset iltapäivän torkkuni. Oli myös iltapäiviä, jolloin kieltäydyin nukkumasta ja seurasin salaa sisaruksiani takapihalle kiipeilemään puihin ja poimimaan guavoja. Guavat olivat täynnä kynsien jälkiä, kun tarkistimme niiden kypsyyttä. Ja näiden unettomien iltapäivien seurauksena polveeni jäi pitkä arpi puusta putoamisesta. Joka kerta, kun katson arpea, muistan isoäitini ja tuon taianomaisen puutarhan syvällä kaipauksella. Muistan kiven hyvin, sen vieressä olevan altaan ja kookoskuoresta tehdyn kauhan, jonka isoäitini aina asetti sen reunalle. Ilkikuristen leikkien jälkeen ryntäsimme kaivolle kauhomaan vettä vesikannusta kylpeäksemme ja pestäksemme kasvomme. Muistan, kuinka samaisen vesikannusta kauhoin vettä kaataakseni sitä isoäitini hiuksiin. Vettä kaataessani lauloin iloisesti: "Mummo, mummo, rakastan sinua niin paljon, hiuksesi ovat valkoiset, valkoiset kuin pilvet." Isoäitini kuoli, lapsuuteni puutarha oli poissa, kaivo, vesikannu, kookoskuoren kauha haalistuivat menneisyyteen. Vain vanhan puutarhan tuoksu, isoäitini hiustenpesuun käyttämän saippuamarjan tuoksu, viipyy mieleeni.

Muistan lapsuuteni tutut äänet. Kukkojen kiekeämisen aamunkoitteessa, vasikoiden ammunnan emoilleen, lintujen surullisen sirkutuksen iltapäivän taivaalla. Huuto "Myykö kukaan rikkoutunutta alumiinia, muovia, kattiloita ja pannuja?" paahtavassa keskipäivän auringossa tuo mieleeni ajat, jolloin äitini kuljetti suolaa ylängöille riippuvalla polkupyörällään ansaitakseen rahaa sisarusteni ja minun kasvattamiseeni. Silloin tällöin unissani kuulen vieläkin kujan päässä olevan kellon kilinän ja huudon "Jäätelöä, jäätelöä!" Muistan köyhien lasten juoksevan ulos rikkinäisten sandaalien, särkyneiden pesualtaiden, romumetallin ja karjaa paimentaessaan keräämiensä luodinhylsyjen kanssa vaihtaakseen ne viileään, herkulliseen jäätelöön.

Pelkkä kaukana kotoa oleminen ei saa kaipaamaan kotikaupunkiaan. Ihmiset kaipaavat eniten muistoja, kuvia, jotka olivat aikoinaan tuttuja ja läheisiä, mutta jotka vähitellen haalistuvat ajan myötä, tai samaa vanhaa maisemaa, mutta ihmiset ovat poissa. Kuten minäkin, kävellessäni kylätietä pitkin, istuessani maaseudulla, kaipaan voimakkaasti menneisyyttä, muistaen savun, joka nousi isoäitini keittiöstä joka aamu ja ilta. Tiedän, että "huominen alkaa tänään", ja kotikaupunkini muuttuu edelleen, mutta toivon, että jokainen ihminen vaalii edelleen paikkaa, johon palata, paikkaa, jota muistaa ja rakastaa, paikkaa, johon kaipaa palata kaukana ollessaan, paikkaa, johon palata onnellisena, ja paikkaa, johon palata myös kärsiessä...

(Lam Khuen/tanvanhay.vn:n mukaan)

Saatat myös pitää tästä

Vilkasta toimintaa Tu Xan pelloilla.Astuessaan näinä päivinä Tứ Xãn vihannesviljelyalueelle (Phùng Nguyênin kunta) tuntee itsensä tempatuksi mukaansa rehevien vihreiden vihannesten viuhkaan, vastakynnetyn maan ruskeaan väriin ja maanviljelijöiden kiireiseen työtahtiin. Talvivihannesten lukemattomien vihreän ja keltaisen sävyjen keskellä Tứ Xãn pellot eivät ole vain tuotantoalue, vaan myös muutoksen symboli. Ammattitaito ja kiireellisyys ovat luoneet eloisan ja värikkään kuvan yhdestä maakunnan suurimmista turvallisista vihannesviljelyalueista.

Lähde: https://baophutho.vn/giua-que-long-lai-nho-que-227647.htm