Sähköisen hallinnon käyttöönoton viimeisen vuosikymmenen aikana yksi suurimmista pullonkauloista on ollut tietojärjestelmien välisen yhteenliitettävyyden ja synkronoinnin puute. Data on pirstaloitunut ministeriöiden, osastojen ja kuntien välillä; jokainen paikka rakentaa oman järjestelmänsä, ohjelmistonsa ja muotonsa, mikä johtaa resurssien hukkaan ja kansalaisten ja yritysten palvelemisen tehokkuuden rajallisuuteen. Datan jakaminen perustuu pääasiassa asetuksiin tai hallinnollisiin määräyksiin, eikä riittävän vahvaa oikeudellista perustaa velvoittaa virastoja noudattamaan niitä.
Digitaalista transformaatiota koskeva laki käsittelee tätä ongelmaa suoraan: kansallisista tietokannoista, erikoistuneista tietokannoista ja muiden virastojen tietojärjestelmistä saatavan tiedon jakaminen ja hyödyntäminen hallinnollisten menettelyjen virtaviivaistamiseksi, verkkopalveluiden tarjoamiseksi ja saumattoman, yhtenäisen yhteyden varmistamiseksi keskus- ja paikallistason välillä on valtion virastojen lakisääteinen vastuu.
Merkittävä lain edistysaskel on pakollinen vaatimus noudattaa kansallista digitaalisen pääarkkitehtuurin viitekehystä, kansallista tietoarkkitehtuurin viitekehystä, kansallista tiedonhallinta- ja hallintakehystä, yhteistä datasanastoa sekä niihin liittyviä teknisiä standardeja ja määräyksiä. Tämä on avainasemassa teknisen synkronoinnin varmistamisessa keskushallinnon ja paikallisen tason välillä, yhteisten digitaalisten alustojen muodostumisen perustan luomisessa, päällekkäisten investointien vähentämisessä ja julkisten menojen tehokkuuden parantamisessa.
Tämän asetuksen myönteinen vaikutus näkyy myös resurssien optimoinnissa ja kansalaisten ja yritysten käyttökokemuksen paranemisessa. Tiedon uudelleenkäytön periaate auttaa lopettamaan tilanteen, jossa useat virastot keräävät samanlaista tietoa, joka valtiolla jo on. Vielä tärkeämpää on, että kun tietokannat ovat saumattomasti yhteydessä toisiinsa, kansalaisten ei enää tarvitse antaa toistuvasti perustietoja hallinnollisia menettelyjä käsitellessään. Tämä on todellinen hallinnollisen uudistuksen mittari digitaalisessa ympäristössä.
Sääntelyn ja käytännön välillä on toki vielä paljon tehtävää. Ensimmäinen on julkisen sektorin "teknologinen perintö". Todellisuudessa monien valtion virastojen tietotekniikkajärjestelmät ovat pirstaloituneet, vanhentuneet ja niiltä puuttuvat integrointiominaisuudet. Samaan aikaan niiden päivittäminen tai korvaaminen lain uusien standardien täyttämiseksi vaatii merkittäviä taloudellisia resursseja ja pitkän ajan.
Lisäksi datayhteydet ovat todella merkityksellisiä vain silloin, kun syöttötiedot ovat tarkkoja, täydellisiä, puhtaita ja ajantasaisia. Samaan aikaan monet erikoistuneet tietokannat sisältävät edelleen epätarkkuuksia ja standardoinnin puutetta. Jos yhteydet muodostetaan, kun datan laatu on heikkoa, yhteenliitetty järjestelmä saattaa vahvistaa virheitä hallinnan tehokkuuden parantamisen sijaan.
Datan pirstaloitumisen poistaminen asettaa myös merkittäviä paineita infrastruktuurille ja tietoturvallisuudelle. Kansallisista yhteenliitetyistä järjestelmistä tulee digitaalisen hallinnon "selkäranka", joka vaatii vankkoja infrastruktuurivalmiuksia ja monikerroksisia turvallisuusmekanismeja. Kyberturvallisuusmurtojen ketjureaktioriski on haaste, jota ei voida aliarvioida, sillä jo yksikin ruohonjuuritason haavoittuvuus voi vaikuttaa koko järjestelmään.
Toinen ongelma on yksilön vastuu täytäntöönpanossa. Vaikka laissa mainitaan virastojen, organisaatioiden ja yksilöiden vastuut ilman erityisiä kriteerejä rikkomusten käsittelemiseksi, määräykset voivat helposti muuttua epämääräisiksi, mikä vaikeuttaa vastuun osoittamista pullonkaulojen tai tietovirheiden ilmetessä.
Siksi hallituksen on tästä hetkestä lähtien, kunnes laki tulee voimaan (1. heinäkuuta 2026), kiireellisesti annettava sen täytäntöönpanoa koskevat ohjeasiakirjat, mukaan lukien selkeät määräykset seuraamuksista, joita määrätään tietojen jakamatta jättämisestä, aliarvoisen tiedon jakamisesta tai tietojen yhteentoimivuuden estämisestä.
Samanaikaisesti tarvitaan strategia datan puhdistamiseksi ja standardoimiseksi ennen laajamittaista yhteenliitettävyyttä. Etusijalle tulisi asettaa alueet, joilla on merkittävä vaikutus kansalaisiin ja yrityksiin, ja resurssit tulisi keskittää datan laadun parantamiseen. Kansallisen väestötietokannan rakentamisesta saadut kokemukset osoittavat, että vahvalla poliittisella tahdolla ja systemaattisella toteutuksella datan pullonkaulat voidaan poistaa kokonaan.
Infrastruktuuriin investoiminen ja tietoturvallisuuden varmistaminen edellyttävät myös uutta, joustavampaa lähestymistapaa rahoitusmekanismeihin; pakollisten tietoturvaa koskevien vähimmäisstandardien asettaminen ennakkoedellytyksenä ennen kuin paikalliset järjestelmät voidaan liittää kansalliseen yhteenliitettyyn verkkoon.
Voidaan sanoa, että digitaalisen muutoksen laki on tehokkaasti puuttunut digitaalisen hallinnon oikeudelliseen kehykseen. Säännösten toteutettavuus riippuu kuitenkin täytäntöönpanoresursseista ja poliittisesta tahdosta puuttua pitkään jatkuneisiin "datasaarten" ongelmiin. Laki on tasoittanut tietä, mutta jotta tämä polku johtaisi tehokkaaseen, läpinäkyvään ja ihmiskeskeiseen digitaaliseen hallintoon, tarvitaan pitkäjänteistä, kurinalaista ja sisällöllistä täytäntöönpanoprosessia.
Lähde: https://daibieunhandan.vn/kien-tri-ky-luat-and-thuc-chat-10401468.html








Kommentti (0)