Silloin olin laiha, paljasjalkainen lapsi, joka juoksi paahtavan auringon alla Keskiylängön laajoilla, punaisilla basalttirinteillä. Lapsuuteni kesinä ei ollut kakkuja, jäätelöä tai hienoja leluja, vain päiviä, jotka vietin uhmaten aurinkoa ja sadetta, leikkien marmoripalloilla ja hyppien paljain jaloin; päiviä huoletonta vaeltelua, antaen mieleni vaellella keitetyn maniokkikorin, viileän luolan tai tyhjästä kondensoituneesta maitotölkistä tehdyn rummun helinän keskellä...
Maailmani pyöri tuon pienen kylän ympärillä, paikan, jossa olisin luultavasti voinut vierailla koko lapsuuteni ajan näkemättä siltikään loppua. Niin yksinkertaista se oli; ystäväni ja minä voisimme nauraa ja pitää hauskaa koko kesän.
Vanhetessani kesäni olivat täynnä sumuisia aamuja, jolloin kannoin vettä purosta kotiin; paljain jaloin päiviä metsässä, kasvot auringonpolttamina; ja päiviä, jotka vietin äitini kanssa pelloilla kantaen itseäni painavampia lannoitesäkkejä, selkäni hiestä märkänä, mutta silti laulaen bahnarien kansanlauluja. Kukaan ei kertonut minulle vaikeuksista; tunsin ne vain isäni katkonaisessa hengityksessä hänen palatessaan metsästä, äitini hiljaisissa silmissä, kun hän kesti pitkiä, sateisia päiviä.
Oli myös kesäpäiviä, jolloin pyöräilin kymmeniä kilometrejä karkeita hiekkateitä pitkin piirikunnan keskukseen myydäkseni juuri poimimiani villivihanneksia. Ihoni oli ruskettunut, hiukseni auringon paahtamat, mutta vain silmäni loistivat edelleen kirkkaasti laskiessani jokaisen ansaitsemani pienen kolikon, ikään kuin kerätessäni pienen unelmani käsiini.
Ja niin loisteliaan kukinnan vuodenajat vierivät hiljaa ohi. Minut hyväksyttiin yliopistoon, ensimmäisenä kylässäni, joka muutti kotoa kaupunkiin opiskelemaan. Sydämeni oli täynnä jännitystä, mutta myös pelkoa. Hanoi näytti unelmalta korkeine rakennuksineen, ylellisine kaupunkialueineen ja vilkkaine liikenteeneen... Kannoin mukanani Keskiylängön auringonpaistetta ja tuulta, valloittaen luentosalit askel askeleelta toivoen jonain päivänä palaavani ja rakentavani vanhemmilleni kodin uudelleen syvän vihreiden metsien keskelle.
Nyt joka kerta kesän saapuessa sydämeni särkyy. Noiden päivien ylämaan kylä on muuttunut; siellä on päällystettyjä teitä, sähköä ja tilavia taloja... Silti liekkipuut kukkivat edelleen kirkkaasti ja sirkat laulavat edelleen läpi kesän herättäen lukemattomia muistoja menneisyydestä.
Joka kerta kylään palatessani näytän pojalleni liukkaan rinteen, perheen kahviplantaasin ja pienen puron, jossa vietin kokonaisia iltapäiviä. Kerron hänelle myös vaikeasta ajasta, jolloin hänen isänsä kasvoi auringon ja tuulen keskellä, karussa punaisessa maaperässä, mutta jonka rakkaus kylään ei koskaan hiipunut – paikkaan, joka ruokki sydämen, joka kykeni unelmoimaan, muistamaan ja olemaan kiitollinen kasvaessaan aikuisuuteen.
Lähde: https://baogialai.com.vn/mua-he-tuoi-tho-post328688.html
![[Video] Auringonlasku Lap Anin laguunissa – missä aurinko laskee kalaverkkojen ylle](https://vphoto.vietnam.vn/thumb/1200x675/vietnam/resource/IMAGE/2026/05/31/1780192137701_beach-landscape-sea-water-nature-grass-745871-pxhere-com.jpeg)
Kommentti (0)