(Tekoäly)
Satoi keskellä kesää. Parvekkeella magnolian kukat olivat kukkineet.
En tiedä miksi, mutta tunnen rauhaa aina katsellessani kesäsadetta. Sää on nykyään arvaamaton, aurinkoinen hetkenä, sateinen seuraavana. Taivas on sininen, aurinko paistaa kirkkaasti, sitten yhtäkkiä tummia pilviä kerääntyy ja sade peittää polun kotiin. Kesä on kuin elämä: äkillinen, arvaamaton, myrskyisä, mutta myös syvällinen ja pohdiskeleva…
Mutta eniten rakastan sateen katselemista keskikesällä. Kesäkesän sade on lempeää, siinä on ripaus alkukesän sateiden viipyilevää pehmeyttä ja myös vihje syyssateen rajusta, kiireisestä putoamisesta, jonka olen kokenut monta kertaa syrjäisessä, sumuisessa vuoristokaupungissa. Koettuani lukemattomia nuoruuteni paahtavia kesiä ja katseltuani kesäsateen putoavan eri taivailla vuosien varrella, näen kesän kaipauksen ja muistamisen aikana, muistoja täynnä olevana aikana, mutta myös surun, erillisyyden ja rikkoutuneisuuden kyllästämänä, jotka kummittelevat minulla läpi elämän.
Tässä kuussa sataa usein. Herätessäni aamuisin sade ropisee pehmeästi temppelin kuistilla. Sateen ääni sekoittuu rauhallisten temppelikellojen kanssa ja kaikuu syvälle niiden sieluihin, jotka ovat kärsineet paljon ja usein etsivät turvaa temppelin katon alta löytääkseen itsensä uudelleen. Sade putoaa kevyesti kaupungin "feeniksin tavoin lentäville poluille" ja viipyy opiskelijoiden jalanjäljissä, jotka jättävät jäähyväiset koulupäivilleen ennen kuin lähtevät matkalle laajempaan horisonttiin. Jatkuva sade kastelee lukemattomien ihmisten repaleiset vaatteet, jotka kamppailevat elantonsa eteen kyyhötellen kylmän sateen alla, jota nuoruudessani pidin yhtä romanttisena kuin melodiaa. Sade herättää minussa varhaisen elämäni hauraat unelmat, jotka ovat nopeasti särkyneet elämän pyörteilevissä myrskyissä.
Ja niin, sade on kuin kyyneleitä, sateen ääni kuin tukahdutettu nyyhkytys tietyssä elämänvaiheessa ihmiskunnan lukemattomien elämien keskellä...
Muistin yhtäkkiä sen kesäsateen vuosia sitten, kun vaeltelin äitini kanssa vuoristokaupungissa. Silloin äitini oli hyvin nuori, vaikka nyt hän ei mielestäni ole vieläkään vanha. Nuo ajatukset johtuivat ahdistuksesta, pelosta, että ihmiset vanhenisivat, että heistä tulisi pölyä ja tuulta ja että he ehkä jonain päivänä katoaisivat tyhjyyteen. Karu totuus on, että jokaisen sadekauden myötä äitini vanhenee vuoden. Tuona sadekautena vuoristokaupungissa, pienen talon räystäiden alla rinteen päässä, jossa aidan ympärillä kiemurtelivat aamunkoittoköynnökset, äitini ja minä istuimme katsellen tiellä virtaavaa vettä, joka kantoi mukanaan punaisen basalttimaan vaaleanpunaista sävyä ja villien auringonkukkien pudonneita terälehtiä elinikäisen omistautumisen jälkeen. Katselin äitiäni pitkään, pitkään laskien jokaisen rypyn hänen ystävällisellä kasvoillaan. Katselin sadetta kyynelten verhon läpi. Kesäsade vuoristokaupungissa oli kaunista mutta surullista, ropisten katolla, mutta myös täynnä pohdintaa, tarpeeksi, jotta ihminen pystyi katsomaan sitä ja näkemään omaan sydämeensä. Istuin laskien sormillani ja mutisin itsekseni, että siitä sadekaudesta on kulunut kauan. Nyt mietin, muistaako vuoristokaupunki minut vielä? Mietin, muistaako vuoristokaupunki vielä äidin ja tyttären, jotka valitsivat sadekauden vieraillakseen vuoristokaupungissa vain löytääkseen sesongin ulkopuoliset villit auringonkukat, punaisen basalttimaan ja vuorten äänet, jotka kaikuvat matkaajan sydämessä...
Tuntuuko sade tässä vuoristokaupungissa nyt samalta kuin ennen?
Tänä aamuna parvekkeelle satoi kevyt tihkusade. Olin tuskin avannut oven, kun magnolian kukkien tuoksu tulvi sisään. Joskus taloni edessä oleva magnoliapuu kukki, mutta vain muutama kukka ilmestyi piiloon lehtien taakse ja kuihtui sitten myöhäisen iltapäivän auringonpaisteeseen. Odotin yhä hetkeä elämässäni, jolloin näkisin magnolian kukat täydessä kukassa. Kaipasin hiljaa magnolian kevätkautta kaikkina aurinkoisina päivinä. Ja sitten magnolian kukat puhkesivat auki uudelleen sateisena aamuna. Seurasin magnolian tuoksua parvekkeelle katsellen pieniä terälehtiä, pikkusormeni kokoisia, hoikkia ja pehmeästi kaartuvia, ei näyttäviä, mutta täynnä sitkeyttä. Kesäsateen kaikuessa magnolian lehdille, kirkkaalla, sateen puhdistamalla taivaalla tunsin sydämeni puhdistuvan ja kuinka hyväntahtoista elämä todella on. Joskus onnellisuus tulee niin yksinkertaisista, tavallisista, mutta yllättävän ihanista asioista!
Seisoin parvekkeella katsellen ulos valkoista sadeverhoa. Yhtäkkiä käännyin ympäri ja näin herkät magnolian kukat täplittävän polkua kotiin…
Hoang Khanh Duy
Lähde: https://baolongan.vn/ngam-mua-ha-roi-a198116.html
![[Video] Auringonlasku Lap Anin laguunissa – missä aurinko laskee kalaverkkojen ylle](https://vphoto.vietnam.vn/thumb/1200x675/vietnam/resource/IMAGE/2026/05/31/1780192137701_beach-landscape-sea-water-nature-grass-745871-pxhere-com.jpeg)
Kommentti (0)