Syksyn saapuessa on kuin joku koputtaisi ovelleni ja herättäisi nimettömän kaipauksen. Ehkä se on kaipaus jotakuta poissa olevaa kohtaan, tai kenties se on vain muisto eilisestä: viaton, huoleton, enkä koskaan tuntenut niitä tunteiden väreilyjä, joita nyt tunnen.
![]() |
| Kuvan kuvitus: tuoitre.vn |
Muistan yhä elävästi ne syyspäivät, kun olin viisitoistavuotias ja minulla oli valkoinen koulupuku päällä. Koulun piha oli täynnä Terminalia catappa -puun kirkkaanpunaisia lehtiä, ja jokainen askelma kahisi kuin kiireesti käännetyt päiväkirjan sivut. Paras ystäväni ja minä istuimme usein portailla ja söimme salaa tuoksuvia, rapeita guavoja kikattaen, kunnes unohdimme koulun kellon. En tuolloin tiennyt, että muutamaa vuotta myöhemmin istuisin saman puun alla hiljaa ja haudoisin epämääräistä surua parhaan ystäväni vaihtaessa koulua. Syksy ei yhtäkkiä ollutkaan enää huolettomien päivien aikaa, vaan muuttui muistojen väriksi, joka rauhoittaa sydäntäni joka kerta, kun ajattelen sitä.
Lukion viimeisenä vuonna eräänä myöhäisenä iltapäivänä ajoin vanhalla polkupyörälläni tuoksuvien osmanthus-kukkien reunustamaa katua pitkin. Tuuli heitteli pitkää mekkoani ja sotki hiuksiani, mutta sydämeni hakkasi oudosti. Silloin tajusin ensimmäistä kertaa, että jonkun katse tarkkaili minua hiljaa. Tunne oli epämääräinen ja kaihoisa, ja vielä nytkin, aina kun ohitan tuon kadun syksyllä, tunnen sydämessäni piston, aivan kuten tuo koulutyttö kerran. Jotkut teiniromaanit eivät tarvitse nimiä; niiden pitäminen sydämessä kuin keskeneräinen melodia on tarpeeksi kaunista.
On syyspäiviä, jotka ovat oudon kauniita, auringonvalo on kultainen kuin hunaja, mutta silti herkkä kuin aamu-usva. Äitini kutsuu niitä usein "auringon paistamiksi sumuisiksi päiviksi". Käyn usein kävelyllä tällaisina aamuina ja tunen helpotusta, ikään kuin olisin puhdistunut huolista. Tällaisina sumuisina aurinkoisina päivinä kaikki tuntuu hidastuvan, jolloin voin selvästi kuulla putoavien lehtien äänen, haistaa raikkaan tuulen ja tuntea nuoruuteni lempeän liikkumisen jokaisella askeleella. Tällaisina syyspäivinä pelkkä paikallaan istuminen saa elämän tuntumaan niin ihanalta ja ikimuistoiselta.
Ehkä myöhemmin, koettuani monia muita tuulisia vuodenaikoja, hymyilen muistellessani niitä, kuin kultainen lehti, joka hitaasti putoaa ilmassa, eikä sen tarvitse tietää, milloin se osuu maahan. Pelkkä putoamisen hetki riittää kaunistamaan taivaan.
Ja sitten jokainen tarvitsee syksyn, jota muistaa, jota vaalia. Viidentoista vuoden syksyn, hiljaisen ensirakkauden, ystävien jättämisen surun, toteutumattomien nuoruudenunelmien syksyn. Ja parikymppisenäkin minulla oli samanlainen syksy. Kuka tietää, jonain päivänä, elämän kiireen keskellä, saatan yhtäkkiä kohdata itseni uudelleen menneen syksyn lempeässä katseessa, kuullen sydämeni kuiskaavan tuttua kuiskausta: "Voi, minullahan oli kerran niin kaunis syksy!..."
Lähde: https://www.qdnd.vn/van-hoa/van-hoc-nghe-thuat/ngay-nang-uom-suong-1011012









Kommentti (0)