Kansanlauluissa hevosen kuva yhdistetään romanttiseen rakkauteen, ja se edustaa uskollisuutta, horjumatonta omistautumista ja luottamusta: "Hevonen juoksee kauas ja katoaa näkyvistä / Rakastamani palaa sadan vuodenkin kuluttua, jos pysyy uskollisena."
Se edustaa myös yksinäistä odotusta ja sydäntäsärkevää eroa: " Jätä hevosesi ja vaunusi tänne / Jotta voin kutoa silkkiä poissaolopäivinäsi."
Hevosesta tulee nyt jäähyväisten, kaipauksen ja odotuksen symboli. Hevonen kantaa ihmisen kauas pois, kun taas jäljelle jäänyt uskoo hiljaisen rakkautensa hevosen kavioihin. Siinä tilanteessa rakkaus ei ole riehakasta, vaan kestävää ja uskollista, aivan kuten hevosen luonne.
Lisäksi kansantarinoissa hevosen kuvaa käytetään metaforisesti moittimaan lähellä ja kaukana olevia, kun rakkaus ei ole täyttynyt : "Jos olet kaukana, lainaa hevostani mennäksesi / Niin kauan kuin hevonen kantaa sinua, etäisyydellä ei ole väliä / Haluaisin olla lähellä, mutta en voi / Kuka aiheutti tämän eron Vietnamin ja Qinin välillä?"
Tai: "Viisi valkoista hevosta ylittää joen / Viisi tiilistä taloa, lamput sisällä ja ulkona / Kenen lamppu se on, joka ei koskaan sammu, koska se rakastaa jotakuta? / Rakastan sinua, ja kyyneleeni valuvat."

Keskiajan kirjallisuudessa hevonen yhdistettiin miehekkääseen kunnianhimoon ja yleviin ihanteisiin. Kuva hevosesta laukkaamassa laajojen maa-alueiden halki on usein kuvattu, ja se kantaa mukanaan halua omistaa elämänsä maalleen. Teoksen "Chinh Phu Ngam" (Soturin vaimon valitus) kirjoittaja kirjoitti kerran säkeitä, jotka ilmaisivat nuoren miehen isänmaallisia pyrkimyksiä: "Miehen kunnianhimo ulottuu tuhansien mailien päähän hevosen selässä / Hän voi liikuttaa Thai Sonin vuorta yhtä kevyesti kuin höyhen."
Ruumiin ympärille kiedottu hevosennahka – traaginen kuva, joka osoittaa, että hevonen ei ole vain kulkuväline, vaan jalon uhrauksen symboli. Hevosen selässä nuori mies kantoi kuohunnan aikoina sekä elämäänsä että kansakunnan ihanteitaan.
Nguyễn Dun *Truyen Kieu* – vietnamilaisen kirjallisuuden mestariteos – mainitsee toistuvasti hevosen kuvan ilmaistakseen jäähyväisten tunteita: "Toinen nousee hevosen selkään, toinen jättää jäähyväiset / Syksyn vaahterametsä on värjännyt rajaseudut väreihin."
Yksinäisyyteen ja suruun asti: "Huone on täysin hiljainen / Hevoskärryjen raiteet ovat nyt himmeästi vihreän sammaleen peitossa."
Mestaarisessa runossaan "Muistellen Thang Longin linnoituksen menneisyyttä" rouva Huyen Thanh Quan ei voinut peittää suruaan nähdessään menneen aikakauden vaurauden hiipuvan pois: "Vaunujen ja hevosten jäljet, syksyisten ruohojen sielut / Linnan vanhat perustukset, laskevan auringon varjot."
Nykykirjallisuudessa runoilija Chế Lan Viên kirjoitti kerran sydäntäsärkeviä rivejä runossaan "Kirje tulva-aikana": "Muistan odottaa uutisia kotoa / Nyt saan kirjeen, jonka puron vesi sumentaa / En uskalla olla vihainen tulvalle / Säälin pitkällä matkalla kärsivää hevosparkaa."
Kotoa tulleen kirjeen pitäminen käsissäni täytti minut suunnattomalla ilolla, mutta ennen kuin ehdin lukea sitä, sanat hämärtyivät nousevien tulvavesien vuoksi. Minua säälitti hevosta, jonka täytyi kestää niin paljon vaikeuksia ja vaaraa täyttääkseen velvollisuutensa "toimittaa kirje".
Lähde: https://congluan.vn/ngua-trong-tho-ca-viet-nam-10329521.html








Kommentti (0)