Siksi tutkiessani kulttuuri-, urheilu- ja matkailuministeriön 13. huhtikuuta antamaa toimintaohjelmaa nro 1959/CTr-BVHTTDL 14. puoluekokouksen päätöslauselman ja päätöslauselman nro 80-NQ/TW täytäntöönpanemiseksi, huomioni kiinnittyi paitsi jo varsin selkeisiin pääsuuntauksiin, myös siihen, että ohjelma on konkretisoitu suhteellisen yksityiskohtaisella tehtäväliitteellä, joka sisältää toimeksiantoja, aikatauluja ja tuotoksia. Tämä on erittäin merkittävä askel eteenpäin. Koska vasta kun merkittävät politiikat on "infrastruktuurisoitu" erityistehtäviksi, joilla on tekijät, määräajat ja mitattavissa olevat tulokset, voimme odottaa todellista muutosta.
Kaiken kaikkiaan tämä ohjelma osoittaa melko kattavan lähestymistavan. Kulttuuria ei enää pidetä "toissijaisena" alana, vaan se nähdään nyt orgaanisessa suhteessaan talouteen, tieteeseen ja teknologiaan, koulutukseen ja innovaatioihin. Tämä on täysin linjassa politbyroon päätöslauselman 80-NQ/TW hengen kanssa, jossa kulttuuri asetetaan sekä kehityksen perustaksi että liikkeellepanevaksi voimaksi.
Tehtäväliitteestä käy selvästi ilmi, että ministeriö on puuttunut alan merkittäviin pullonkauloihin. Ensinnäkin on kyse institutionaalisesta kehyksestä. Useat tehtävät, jotka liittyvät perustavanlaatuisten lakien, kuten kulttuuriperintölain, elokuvalain, matkailulain ja julkaisulain, kehittämiseen ja muuttamiseen tai uusien lakien, kuten kulttuuriteollisuuslain ja tekijänoikeuslain, valmisteluun, osoittavat päättäväisyyttä kulttuurialan oikeudellisen kehyksen uudistamiseen.
Paikallishallinnossamme havaitsemme selvästi, että monet nykyiset "pullonkaulat" eivät johdu ideoiden tai päättäväisyyden puutteesta, vaan pikemminkin esteistä mekanismeissa, säännöksissä sekä lain tulkinnassa ja soveltamisessa.
Siksi, jos tämä tarkistus pannaan täytäntöön kokonaisvaltaisesti ja ratkaistaan konfliktit ja oikeudelliset porsaanreiät, se on valtava piristysruiske. Toinen myönteinen asia on, että ohjelmassa on alettu puuttua toimintaympäristön tarkempiin ongelmiin. Tavoitteet, kuten hallinnollisten menettelyjen dramaattinen vähentäminen, vaatimustenmukaisuuskustannusten alentaminen, hajauttamisen edistäminen tai julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuuteen perustuvan kulttuurirahaston perustaminen... jos ne pannaan tehokkaasti täytäntöön, luovat huomattavia muutoksia.
Paikallisesta näkökulmasta pelkkä menettelyjen virtaviivaistaminen ja avoimemman mekanismin luominen voisi luoda lukuisia mahdollisuuksia kulttuurialan taiteilijoille, yrityksille ja sijoittajille. Arvostan erityisesti ohjelman vaatimusta kehittää kulttuuri-indikaattoreita ja kansallista kulttuuritietojärjestelmää.
Olemme vuosien ajan puhuneet paljon kulttuurin roolista, mutta meiltä on puuttunut työkaluja, joilla voitaisiin mitata erityisesti sen vaikutusta sosioekonomiseen kehitykseen. Ilman mitattavissa olevaa dataa sitä on vaikea hallita ja vielä vaikeampaa saada ihmiset investoimaan. Siksi siirtyminen datalähtöiseen johtamisajatteluun on oikea ja välttämätön suunta.
Muinaisen pääkaupungin Huen kokemuksista inspiroituneena mekin lähestymme vähitellen tätä suuntaa. Perinnön digitalisointi, digitaalisten kulttuurituotteiden kehittäminen, kulttuurikokemuksiin perustuvan matkailun edistäminen tai uusien luovien tilojen luominen… kaikki vaativat vankan data- ja teknologia-alustan. Kun perintöä ei ainoastaan säilytetä, vaan sitä myös kerrotaan uudelleen uusilla, nykypäivän yleisölle merkityksellisillä kielillä, sen todellinen arvo leviää.
Kokemuksen perusteella uskon kuitenkin, että suurin haaste ei olekaan ohjelmien kehittämisessä, vaan niiden toteuttamiskyvyssä. Ensinnäkin tehtävälista sisältää edelleen monia tuttuja asioita: ehdotusten laatimista, suunnitelmien ja ohjelmien julkaisemista jne.
Tämä on valtionhallinnolle välttämätön tehtävä, mutta siihen pysähtyminen voisi helposti johtaa tilanteeseen, jossa "paperityötä riittää, mutta todellista muutosta ei ole". Yhteiskunta ei tarvitse vain yhtä projektia lisää, vaan konkreettisia muutoksia: enemmän korkealaatuisia kulttuurituotteita, elävämpiä kulttuuritiloja ja enemmän mahdollisuuksia luovuudelle.
Toiseksi, monet asetetuista tavoitteista ovat erittäin päteviä, mutta niiden saavuttaminen edellyttää erityisiä toteutusehtoja. Esimerkiksi kaikkien kulttuuriperintökohteiden digitointitavoite on väistämätön suunta, mutta ilman yhtenäistä tietostandardia, riittävän pätevää työvoimaa ja vakaita taloudellisia resursseja se voi helposti johtaa epätäydelliseen ja pirstaloituneeseen työhön. Todellisuudessa monet nykyiset digitointihankkeet kohtaavat edelleen tällaisia esteitä.
Kolmanneksi, paikallisviranomaisten rooli on määriteltävä asianmukaisesti. Suurin osa kulttuuritehtävistä, kulttuuriympäristön rakentamisesta ja instituutioiden kehittämisestä perinnön säilyttämiseen ja kulttuuriteollisuuden kehittämiseen, tapahtuu paikallisella tasolla. Ilman selkeää roolienjakoa ja siihen liittyviä resursseja paikallisten on erittäin vaikea toteuttaa näitä tehtäviä ennakoivasti ja tehokkaasti. Kokemus osoittaa, että siellä, missä paikalliset johtajat aidosti välittävät ja käyttävät innovatiivisia lähestymistapoja, kulttuurinen kehitys on erityisen ilmeistä.
Neljänneksi, resurssikysymys on edelleen ratkaiseva. Puhumme paljon sosialisoinnista ja julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuuksista, mutta ilman riittävän houkuttelevia ja läpinäkyviä mekanismeja on erittäin vaikea houkutella valtiosta riippumattomia resursseja. Samaan aikaan julkisia investointeja kulttuuriin on arvioitava uudelleen keskittyneesti ja kohdennetusti sen sijaan, että ne hajautettaisiin liian ohuille alueille. Huen kaltaisen kulttuuriperintökaupungin näkökulmasta uskon, että tämä toimintaohjelma avaa paikallisyhteisölle monia mahdollisuuksia ottaa proaktiivisesti johtoasema.
Lähde: https://baovanhoa.vn/van-hoa/nhin-tu-thuc-tien-mot-do-thi-di-san-220860.html








Kommentti (0)