Muistoja menneistä ajoista, ennen internetin yleistymistä, ennen kuin näimme niin monia sydäntäsärkeviä kuvia, myrskyjen ja tulvien aavistus oli ohut kuin aamun usva, mutta raskas kuin lukemattomien ihmisten huokaukset. Siinä paikassa talot reunustivat jokea, vesi kosketti räystäitä, jopa kyläläisten hengitystä. Myrskyjen ja tulvien aikana koko maaseutu hiljeni. Sade jatkui loputtomasti. Se kaatui vanhoille tiilikatoille. Tiilien raoista tihkuvan veden pistävä tuoksu nousi ylös, kuin jokaiseen puupalaan, jokaiseen tiileen syvästi juurtunut kärsivällisyyden tuoksu. Ylävirrasta tuleva vesi syöksyi rajusti alas kantaen mukanaan äitien huokauksia. Mereltä puhalsi rajusti, suolaisena kuin kyläläisten hiki ja kyyneleet, jotka olivat pitkään tottuneet elämään myrskyjen ja tuulten kanssa.
Sitten yö laskeutui. Sähköt katkesivat. Pimeys kietoi talon ympärille. Ainoat äänet naapurustossa olivat veden loiskahdus ja tuulen ulvonta aaltopeltikattojen läpi. Ulkona vesi virtasi alas tuoden mukanaan levottomuuden tunteen. Sisällä säälittävimpiä olivat lapset. He kyyhöttivät talon nurkkaan, heidän suuret, pyöreät silmänsä katselivat nousevaa vettä, mutta yrittivät silti hymyillä. Tuo viattomuus oli kuin vihreä verso, joka kurottautui ylöspäin myrskyn keskellä tarvitsematta mitään ohjausta. Sisällä olevat ihmiset istuivat yhdessä sytyttäen pieniä öljylamppuja toivon pilkahdukseksi, käsiensä tukemina. He jakoivat lämpöä toistensa kanssa kuiskaten sanoja: "Pitäkää kiinni, huomenna aurinko nousee."
Myrsky on laantunut, jättäen jälkeensä autioita teitä, murenevia muureja ja rapistuneita kattoja… Kaikki kuin haavat, jotka eivät ole vielä parantuneet, valmiita puhdistettavaksi, uudelleenrakentamiseksi, uuden aloittamiseksi. Sellaista on kansani luonne – yksinkertainen mutta sitkeä, ahkera mutta optimistinen – kuin tulvatasanko suuren tulvan jälkeen, vaikka se pyyhkäistäisiin pois, se täydentyy aina toivon hedelmällisyydellä.
![]() |
| Vuosien ajan tämän maaseudun asukkaat ovat uhmanneet tuulta ja myrskyjä. |
Tulvan jälkeen taivas muuttui jälleen oudon siniseksi. Aurinko paistoi kuin siroteltu kulta. Hiekkatie hehkuin yhä punaisena mutan auraamisen jälkeen. On asioita, joita vain myrskyt ja tulvat opettavat meille: ihmisyyden merkityksettömyyden luonnon edessä, rakkauden lämmön ja sitkeyden ankaruuden edessä. Rakastan kotimaatani sanoinkuvaamattomalla rakkaudella. Rakastan sen horjumatonta voimaa myrskyjen edessä. Rakastan miljoonia sydämiä, jotka kääntyvät kotiin päin, ja rakastan kovettuneita käsiä, jotka yhä ojentavat kätensä auttaakseen toisiaan ylivoimaisten vaikeuksien keskellä, jotta voimme yhdessä edetä.
Tänään muistojani painaa raskas taakka, aivan kuin eläisin kotikaupunkini myrskyn keskellä, tulvan vyöryessä suoraan jonkun kaukana kotoa olevan sydämeen. Kummittava tunne ei tule vain tuulen tai veden äänestä, vaan myös sosiaalisessa mediassa kuuluvista avunhuudoista – lyhyistä, vapisevista ja kiireellisistä. Ehkä meitä ei vain vaivaa raivoava tulva, vaan tunne siitä, että näemme maanmiehemme huutavan apua, mutta emme pääse heidän luokseen, kuulemme vain heidän äänensä, mutta emme pysty ojentamaan kättään, näemme vain heidän kuvansa, mutta emme pysty olemaan heidän rinnallaan.
”Taloni on aivan Ba-joen vieressä, vesi nousee nopeasti, jos jollakulla on vene, auttakaa.” ”80-vuotias isoäitini ei ehtinyt paeta ajoissa.” ”Talo on romahtanut, pienellä lapsellani on kuumetta, auttakaa.” Ulkona sade tuntui rankemmalta, taivas tummempi, kylmempi. Käteni vapisivat, puristin rintaani, tunsin tukehtumisen ja tuskan. Nousin seisomaan, kävelin ympäriinsä ja sitten lysähdin alas. Jokainen sana, jokainen sekunti tuntui pistolta jonkun kaukaisen sydämeen, joka kykeni vain jatkuvasti jakamaan, huutamaan ja löytämään tapoja auttaa.
Aavemaisesta tunnelmasta huolimatta se on myös paikka, jossa valo loistaa sateen läpi. Pelastusveneet kulkevat veden halki päivin ja öin etsien hätäkutsun lähdettä...
---
Kaukana suljen silmäni varovasti ja kuvittelen kuulevani laulun "Kaipaan kotimaatani, bambumetsiä, patoa/ Unelmoin paluustani kuuntelemaan lempeän äitini tuutulaulua vanhoilla kiviportailla/ Oi, kotimaani, tie kujan läpi/ Äitini hahmo huojuu iltatuulessa..." - kuin syvä, yksinkertainen ja sydämellinen kutsu, joka tuo mieleen muistojen tulvan. Ehkä siksi, että kannan sydämessäni paitsi muistoja, myös kotimaata, joka on minua ravinnut ja sisältää tutuimmat asiat.
Lähde: https://baodaklak.vn/xa-hoi/202511/que-nha-toi-oi-ea71e86/










