Kesä herää lempeästi auringonsäteiden virratessa tiilikattojen yli ja tuulen tuodessa mukanaan loisteliaiden kukkien herkän tuoksun. Ja sillä hetkellä sydämeni täyttyy nostalgiasta lapsuuttani ja niitä kauniita muistoja kohtaan, joita jaoin loisteliaiden puiden rivistössä.
Koulun portin edessä liekkipuut seisovat aina kuin hiljaiset ystävät, todistaen lukemattomien oppilassukupolvien kaikki ilot ja surut. Kaukaa katsottuna liekkipuun kukat näyttävät jättimäisiltä, pehmeiltä punaisilta silkkinauhoilta, jotka huojuvat lempeästi tuulessa. Rakastan keveyden ja rauhan tunnetta kävellessäni ystävieni kanssa rehevällä koulupihalla, ja silloin tällöin muutama hento liekkipuun terälehti putoaa huolettomasti harteilleni.
Loistokkaan puun varjossa aika tuntui hidastuvan, jokainen hetki muuttui kallisarvoiseksi. Hiljaa kaiversin sydämeeni ystävieni vaihtamat hellät katseet, leikkisän naurun ja rupattelun, joka oli leijaillut tuntemattomaan... Kesän henkäys teki koulupäivistäni tavattoman ihania.
Jokainen feeniksikukan terälehti on pala ihanaa aikaa, joka on täynnä unelmia ja toiveita valoisasta tulevaisuudesta. Feeniksikukan punainen väri kertoo tarinoita kouluajoistani. Juuri täällä – feeniksipuun varjossa – käytiin niin monia keskusteluja, sanottiin niin monia sydämellisiä tunnustuksia ja vaihdettiin niin monia ensimmäisiä lupauksia.
Muistan ne rauhalliset kesäiltapäivät, jolloin usein istuin hiljaa liekkipuun varjossa ja annoin kirkkaanpunaisten terälehtien lepattaa tuulessa. Katseeni oli liimautunut kirjastosta lainaamani uuden kirjan sanoihin. Yhtäkkiä terälehti putosi, liukui sivun poikki ja laskeutui täydellisesti kämmenelleni.
Katsoessani ylös hämmästyin nähdessäni liekkipuun latvuksen leviävän kuin jättimäinen, rehevän vihreä sateenvarjo, joka luonnollisesti rauhoitti sieluani. Kuulin hämärästi huilun melodisen äänen kaikuvan kaukaisesta koulun käytävästä ja tunsin liekkipuun terälehtien putoavan lempeästi tuulessa. Pidin liekkipuun terälehteä kädessäni, sydämeni pursui onnea.
Toisella kerralla, niin ikään loisteliaan puun varjossa myöhäisenä iltapäivänä lukion päättyessä, auringonvalo oli lempeä ja ilma oli täynnä vastakukkien tuoksua. Ryhmäni ja minä olimme kaikki innoissamme, nauroimme ja jaoimme ilon ja surun tarinoita menneeltä lukuvuodelta.
Yhtäkkiä naapuriluokan ilkikurinen poika asetteli salaa loistavan puun terälehdet sydämen muotoon vihkooni. Sillä hetkellä kukaan ei sanonut mitään, he vain katsoivat toisiaan ja hymyilivät. Taittelin nopeasti vihkoni välttääkseni läheisten ystävieni tutkivat katseet, tietämättä että nuo loistavat terälehdet olivat viesti kouluajoista, jotka saivat sydämeni jättämään lyönnin väliin.
Pidellen muistikirjaa kädessäni tajusin yhtäkkiä, että kesä oli saapunut ja että ystävien kanssa vietetyt päivät eivät kestäisi ikuisesti. Painoin varovasti kukan terälehteä leikekirjaani tehden siitä pienen mutta arvokkaan muiston.
Elämän kiire on ajanut meidät erilleen, mutta ystävyytemme loisteliaan puun varjossa jää ikuisesti suloiseksi nuoruutemme muistoksi. Nämä muistot loisteliaan puun alla ovat korvaamattomia aarteita, joita aika ei voi pyyhkiä pois, vaikka nuoruutemme haalistuu vuosien saatossa.
Aina kun näen kirkkaanpunaisia, loisteliaita kukkia, mieleeni palautuu arvokkaita hetkiä, jotka kumpuavat yksinkertaisista asioista. Näitä ovat auringon paahtamat kesäiltapäivät, ystävien kaikuva nauru loisteliaiden puiden varjossa, murrosiän nuoruuden ihastukset tai koskettavat hetket valmistautuessani hyvästelemään kouluajoja.
Ehkä en koskaan löydä tuota yksinkertaista onnen tunnetta enää loppuelämäni aikana, mutta se opetti minua vaalimaan jokaista hetkeä, rakastamaan ja elämään täysillä sen kanssa, mitä minulla on.
Nyt kun olen aikuinen ja palannut töihin kouluun, voin jälleen nauttia kukkivien, loisteliaiden puiden näkymistä. Joka aamu kävellessäni auringon paahtamaa koulun pihalla ja kuunnellen oppilaiden iloista rupattelua kirkkaanpunaisten kukkien alla, sydämeni täyttyy sanoinkuvaamattomasta tuttuuden tunteesta.
Seisoin hiljaa katsellen huolettomia valkopukuisia tyttöjä, jotka leikkivät tuulisella koulupihalla, ja oli kuin olisin nähnyt itseni heijastuksen vuosien takaa. Koulun käytävällä raikuvat naurunremakat, nimikirjoitusvihkojen ohittaminen ja teini-iän epäröivät katseet pysyivät ennallaan, ikään kuin aika ei olisi koskaan peittänyt niitä pölyyn.
Ainoa ero on, että silloin olin pieni koulutyttö, joka lepäsi komean puun varjossa ja unelmoi tulevaisuudesta, kun taas tänään hiljaa valvon ja vaalin lukemattomien muiden opiskelijasukupolvien kauneimpia vuosia.
Jokaisen loisteliaan puun kukinta-ajan myötä minut täyttää nuoruuteni kaipuu, syvä kiintymys kouluuni, paikkaan, joka säilyttää murrosiäni muistoja ja kirjoittaa edelleen unelmoivan nuoruuteni tarinaa.
Loistelias puunkukka on kesän ja koulupäivien symboli, muistutus kauniista hetkistä, nuoruudesta, jota ei voi koskaan palauttaa. Ja minne elämä minut viekin, loistelias kukka pysyy ikuisesti mielessäni korvaamattomana hengellisenä lahjana, jota kannan mukanani läpi elämäni.
Lähde: https://giaoducthoidai.vn/tan-man-mua-phuong-vi-da-xa-post781439.html
