Kotiin meno myrskyn jälkeen.

Katsellessani uutisia myrskystä en saanut unta. Sen ilmoitettiin olevan pahin myrsky vuosiin, ja se pyyhkäisi läpi synnyinmaaseudun. Kaupungissa ihmiset kuulivat myrskystä vain uutisten kautta, kylmien numeroiden kautta: myrskyn voimakkuus 12, puuskissa jopa 15... Mutta minulle nuo numerot olivat kuin veitset, jotka iskeytyivät suoraan muistoihini, missä oli vanha taloni, missä betelpähkinäpuiden rivit seisoivat korkeina kuin vartijat ja missä äitini kumartui lakaisemaan pihaa joka aamu.

Auto pysähtyi kujan päähän, tutulle kujalle, joka oli nyt tavallista tyhjämpi. Kaikki olivat luultavasti kiireisiä siivoamaan myrskyn jälkiä. Kävelin hitaasti ja katselin jokaista kattoa, jokaista bambumetsää, jokaista luonnonkukkien rykelmää aivan kuin kaikki katoaisi silmänräpäyksessä. Kun taloni vihdoin tuli näkyviin, silmäni täyttyivät kyynelistä. Vanha talo oli yhä paikallaan, oudon rauhallinen. Sammaleen peittämä harmaa tiilikatto oli ehjä, vain muutama kostea banyanpuun lehti oli hajallaan sen poikki. Kuisti, jossa tapasin istua äitini kanssa kuuntelemassa sadetta, oli yhä puhdas, eikä myrskystä näkynyt jälkeäkään. Takapihan karambolapuu seisoi edelleen tyynenä, muutama kypsä keltainen hedelmä kurkisti sen lehtien takaa, ikään kuin hymyillen toivottaakseen minut tervetulleeksi kotiin.

Kuva: NHU KHUE

Saatat myös pitää tästä

Niiden matkan jälkeen, jotka lähtivät kotimaastaan.Palataan ajassa taaksepäin 2000-luvulle, kun An Giang -joen seudulta köyhät kalastajat muuttivat Keskiylängölle etsimään töitä. Näiden vaivalloisten matkojen aikana he löysivät yllättäen Se San 4 -vesivoimalaitoksen padon tekojärven. Laaja, tyyni vedenpinta näytti herättävän Hau-joesta syntyneiden ihmisten synnynnäiset jokivaistot.

Kun puinen ovi avautui, tunkkainen, vanha haju sekoittui esi-isien alttarin suitsukkeiden savuun. Tunsin oloni liikuttuneeksi. Kaikki oli täsmälleen samanlaista kuin lähtiessäni: lohjennut teekannu, jota äitini säilytti keittiön nurkassa, isoisäni valokuva seinällä, kukkakuvioisella liinalla peitetty purkki vastakorjattua riisiä. Näitä yksinkertaisia ​​asioita on mahdotonta löytää kaupungista. Täällä jokainen esine näytti kantavan ajan henkeä, muistoja ja kiintymystä. Äitini tuli takakeittiöstä. Hänen harmaat hiuksensa olivat sekaisin unettomien öiden jäljiltä, ​​hänen kätensä vapisivat edelleen talon turvaamisen kovasta työstä. Mutta hänen hymynsä pysyi yhtä säteilevänä kuin aina, hymy, joka oli tarpeeksi voimakas rauhoittamaan kaikki sydämeni ahdistukset. Juoksin halaamaan häntä. Mitkään sanat eivät riittäneet kuvailemaan tunnetta, kun kosketti jotakin niin rakasta, jotakin näennäisen haurasta mutta silti kestävämpää kuin mikään muu.

Äitini kertoi, että koko myrskyn ajan tuuli ulvoi aivan kuin se haluaisi repiä katon alas, mutta jotenkin talo pysyi pystyssä. ”Sen on täytynyt olla esi-isiemme suojelusta”, hän sanoi ja hymyili sitten, silmät kyynelistä kimaltelemassa. Katsoin pihalle; jäljellä olevat sadepisarat kimaltelivat myöhäisen iltapäivän auringossa. Jokainen valonsäde valaisi kattotiilet, ja se tuntui kuin se olisi pukenut uuden takin, toivoa säihkyen. Kaikki tuntui tutulta, kuin sadulta, jonka päähenkilönä olin minä. Kuinka kauas matkustinkaan, kuinka vilkkaiksi kaupungin kadut muuttuivatkaan, en koskaan löytänyt tätä tunnetta uudelleen – tunnetta, että kuuluin jonnekin. Talo pysyi muuttumattomana; vain minä kasvoin, ajauduin kauemmas ja löysin sitten tieni takaisin.

Tajusin, että vaikka myrskyt voivat kaataa puita, viedä mennessään satoja ja taloja, ne eivät voi koskettaa muistoja, tunteita ja kiintymystä, joka ihmisillä on kotimaahansa. Talo ei ole vain suojapaikka. Se on osa sieluani, paikka, jossa opin nousemaan uudelleen jokaisen elämän myrskyn jälkeen. Sinä yönä makasin vanhassa huoneessani kuunnellen tuulen vihellystä puutarhassa. Myrskyä ei enää ollut, vain lempeä lämpö säteili rauhallisista seinistä. Tiesin, että huomenna, palatessani kaupunkiin, minun oli muistettava, että jokaisen myrskyn jälkeen kotikaupunkini odotti minua edelleen, ehjänä, riippumatta siitä, miten elämä minua työnsi; minulla oli edelleen paikka, johon palata.

Saatat myös pitää tästä

Opettajien pään päällä oleva katto pitää heidät syrjäisellä saarella.An Giangin maakunnan rannikko- ja saarialueilla opettajille tarjottavista asunnoista on tulossa tuki, jonka ansiosta opettajat voivat luottavaisin mielin pysyä luokkahuoneissaan ja osallistua koulutuksen laadun parantamiseen näissä haastavissa paikoissa.

DU MIEN

Lähde: https://www.sggp.org.vn/ve-nha-sau-bao-post827311.html