Äitini kertoo usein ihmisille, että hän rakastui isääni yksinkertaisesti siksi, että tämä rakasti puita.
Yllättäen äitini uskalsi uskoa henkensä niille juuri siksi, että hän rakastaa kasveja ja puita. Äitini sanoi, että isäni maalaismainen olemus sai hänet vaikuttamaan lähestymättömältä, mutta kerran Tetin (kuun uudenvuoden) jälkeen äidinisäni lähetti äitini tuomaan kuolevaa aprikoosipuuta isälleni "kiireelliseen hoitoon". Äitini katseli, kuinka hellästi isäni otti puun vastaan, aivan kuin se olisi hauras lapsi, jokainen ele niin lempeä peläten vahingoittavansa sitä.
En tiedä mistä se tuli, mutta äidilläni oli ajatus, että joku, joka rakastaa kasveja ja puita, ei koskaan tekisi kenellekään pahaa. Sen jälkeen kun isäni pelasti äitini luumupuun, äiti rakastui häneen.
Kaikkien näiden vuosien ajan, aina kun äitini kertoo tarinaa, hän muistaa yhä kuvan isäni suurista, näppäristä sormista, jotka työskentelivät nopeasti jokaisen vaiheen läpi pelastaakseen aprikoosikukkapuun. Kaikki alkoi oikeanlaisen mullan ja hiekan sekoittamisella puun kunnon mukaan ja lisäämällä hieman kookoskuitua kosteuden säilyttämiseksi. Sitten hän nosti aprikoosikukkapuun varovasti sen matalasta saviruukusta, jollaista ihmiset käyttävät vain kasvien esillepanoon keväällä. Sen jälkeen hän leikkasi oksat, poisti tarpeettomat lehdet ja siirsi puun suurempaan ruukkuun, jossa oli enemmän multaa. Seuraavan kerran palatessaan äitini tuskin tunnisti aprikoosikukkapuutaan, sillä se oli kasvattanut uusia, elinvoimaisia versoja.
Äitini kertoi, että isäni istutti talomme edessä olevan aprikoosipuun sinä vuonna, kun synnyin. Se istutettiin maalle, jonka isovanhempani antoivat vanhemmilleni, kun he muuttivat pois omilleen. Kun he muuttivat tänne, äitini järjesteli keittiötä, ja isäni oli eniten huolissaan aprikoosipuun oikean paikan löytämisestä. Hän valitsi sen hyvin huolellisesti; hän halusi puun elävän pitkään ja olevan osa taloa, kuin perheenjäsen.
Kun vasta opettelin kävelemään, aprikoosin kukat olivat jo levittäneet oksansa peittämään pihan. Joka kevätaamu isäni kantoi minua harteillaan ja antoi pienten käsieni koskettaa pehmeitä, viileitä aprikoosin kukkia.
Vasta hieman vanhempana tajusin, että aprikoosikukkapuumme oli naapuruston kaunein. Keväällä se puhkesi kirkkaan keltaisiin kukkiin. Joen ylittävän sillan huipulta alas katsottuna aprikoosikukkapuumme valaisi koko taivaan. Kaupungin lukiolaiset tulivat käymään ja ottivat yhdessä kuvia säteilevän puun vieressä. Isän silmät loistivat ilosta! Hän jopa piti termospulloa viileää vettä valmiina vieraille, jotta he voisivat ottaa sitä, jos heillä oli jano.
Ja niin, vanhetessani, niin monta kevättä kului. Aprikoosin kukintapuu pysyi hiljaa koko vuoden, mutta kun oli aika poimia lehtiä, se paljasti silmujen ryppäitä, ja jopa nuoret versot nousivat nopeasti. Tet-kuun 26. päivästä eteenpäin silmut olivat huomattavasti suurempia. Tuona aikana joka aamu herättyäni juoksin ensimmäiseksi ulos katsomaan, olivatko kukat jo kukkineet. Tet-kuun 29. päivän tienoilla vain muutama kukka oli kukkinut, mutta 30. päivän iltapäivään mennessä puu oli samanaikaisesti täynnä väriä, peittäen kaikki oksat.
Joka vuosi kiinalaisen uudenvuoden ensimmäisenä päivänä herään ja näen isäni istumassa aprikoosipuun alla siististi pukeutuneena teetä juomassa.
Kahdeksantoista ikävuoteni ensimmäisen päivän viileänä aamuna kiinalaisen uudenvuoden ensimmäisenä päivänä isäni kutsui minut istumaan kanssaan aprikoosipuun alle ja juomaan kupillisen teetä aloittaakseen vuoden. Hän kysyi minulta: "Tiedätkö, kuinka monta terälehteä aprikoosikukissamme on?" Rehellisesti sanottuna en ollut koskaan laskenut aprikoosikukan terälehtiä. Sitten hän kysyi: "Kuinka kauan aprikoosikukat kestävät ennen kuin ne kuihtuvat? Tiedätkö?" Tuo kysymys oli minulle vielä vaikeampi.
Vasta paljon myöhemmin, kun lähdin opiskelemaan ja aloin nauttia ruukkukasvien kasvattamisesta sisällä ja rentoutumisesta lehtien ja kukkien katselemisessa, ymmärsin isäni hieman hankalien aprikoosinkukkia koskevien kysymysten merkityksen. Hän halusi tyttärensä hidastavan tahtia, erityisesti uuden vuoden ensimmäisinä päivinä. Hidastavan tahtia, jotta voisin olla paremmin yhteydessä läsnä olevaan. Vasta silloin voisin löytää suuremman mielenrauhan. Ihmismieli harvoin pysyy yhdessä paikassa. Jos katselet kukkia, kun ajatuksesi ovat muualla, kuinka voit arvostaa niiden tuoksua ja kauneutta, kuinka voit tuntea kevään kauneuden? Siksi yhteyden luominen luontoon on myös tapa palauttaa mielesi todellisuuteen.
Asuessani kaukana kotoa odotan silti innolla joka kevät paluuta perheeni kanssa juhlimaan Tetiä (kuukautta). Joka kerta, kun saavun kujan suulle ja näen aprikoosinkukkien täyttämän puun, joka on täynnä kukkaterttuja ja valmistautuu puhkeamaan eloisaan keltaiseksi, tunnen oloni oudosti liikutetuksi. Puun kestäessä lukemattomia sade- ja auringonpaistekausia, mutta silti tarjotessa tuoreita kukkiaan maailmalle, on kuin perheenjäsenen tunne odottamassa paluutani joka kevät.
Kiinalaisen uudenvuoden ensimmäisen päivän aamuna nautin vanhempieni kanssa kupillisen tuoksuvaa teetä aprikoosikukkapuun alla. Silloin tällöin kukan terälehti putosi kevättuuleen, sen kultainen väri pysyi eloisana, kunnes se irtosi oksasta.
Vuoden ensimmäiset päivät kuluivat rauhallisesti ja tyynesti. Isä halusi koko perheeni todella lepäävän, jotta kehomme voisivat latautua uudella energialla ja lähteä eteenpäin, meidän jokaisen edessä olevalle matkalle.
Yhtenä vuonna olin kotona kiinalaisen uudenvuoden loman yli, ja kuulin väistämättä isäni vakioasiakkaiden tutun äänen: "Onneksi setä Tư on kotona!" – tuo iloinen ääni antoi myös ymmärtää, että asiakkaan kallisarvoinen aprikoosinkukkapuu oli pelastettu!
Sillä hetkellä uuden vuoden elämänrytmi oli alkanut!
ANH HUONG
Phu Nhuanin alue, Ho Chi Minh City
[mainos_2]
Lähde
