Ta Quoc Ky Nam (s. 1990) on suunnittelija, jolla on yli 15 vuoden kokemus kustannusalalta. Vuosien tuhansien kirjan kansien takana olon jälkeen Ta Quoc Ky Nam esiintyy nyt ensimmäistä kertaa kirjailijana. "Käännekohdan" kutsuminen on kenties vähättelyä. "Äitinsä jalanjäljissä seuraaminen" ei ole äkillinen muutos, vaan pitkän kertymisprosessin tulos – vuosien hiljainen kirjoittaminen, joka kumpuaa epävarmuuksista, joiden kanssa nuoret joutuvat navigoimaan. Tässä prosessissa kirjoittaminen ei ole enää luova teko, vaan vuoropuhelun menetelmä; kirjoittaminen ei ole enää tarinankerrontaa, vaan ymmärtämistä; kirjoittaminen ei ole tunteiden ilmaisemista, vaan niiden kohtaamista.

Kirja on jaettu kolmeen osaan: "Äidin hameessa kiinni", "Tiellä kiinni" ja "Itsensä kanssa pysyminen". Tämä rakenne vaikuttaa yksinkertaiselta, mutta se on itse asiassa tietoinen liike: sisäisen epäharmonian tunnistamisesta sopeutumisen harjoitteluun ja sitten pysähtymiseen katsomaan suoraan itseään. Tämä ei ole matka ulos maailmaan , vaan matka sisäänpäin – vaikeuksien täyttämä liike, koska sillä ei ole karttaa eikä ketään opastamassa sitä paitsi itse.
Jo otsikko, ”Äidin hameeseen kiinni tarttuen”, herättää helposti heikkouden ja riippuvuuden tunteita. Kirjailijan lähestymistavassa kuva on kuitenkin symbolinen: henkinen ankkuri. ”Takertuminen” ei tarkoita kieltäytymistä kasvamasta aikuiseksi, vaan kykyä pitää kiinni paikasta, johon palata.
Nuoret elävät usein kahden itsensä version välillä: vahvan, sopeutuvan ja kilpailuhenkisen "ulkoisen minän" ja haavoittuvan, hauraan "kotona olevan minän" välillä. Kyse ei ole toisen puolen hylkäämisestä, vaan molempien tukemisen oppimisesta. Ta Quoc Ky Nam kirjoittaa hyvin konkreettisista kokemuksista. Muutettuaan hän tunnistaa "kodin tuoksun" – jotain näennäisen tavallista, mutta tarjoaa alkukantaisen turvallisuuden tunteen, paikan, jossa ei tarvitse todistella kuka on. Yhteenottojen keskellä herää kysymys: "Rakastaako äiti minua?" – se kuulostaa lapselliselta, mutta se koskettaa ihmisyyden syvintä osaa: tarvetta tulla ymmärretyksi, hyväksytyksi ja rakastetuksi. "Äiti" symboloi tässä paikkaa, muistoa ja turvasatamaa, jota jokainen tarvitsee. Vain uskaltamalla "tarttua" tähän ankkuripisteeseen voimme välttää ajautumisen pois.
Jos ensimmäinen osa käsitteli samaistumista, niin "Pysyminen oikealla tiellä" on siirtymistä toimintaan, itsensä sopeuttamiseen. Kirjan ajatuksia herättävä kohta on aineellisen ja henkisen elämän välinen kuilu. Nuoret saattavat olla erittäin hyviä "ansaitsemaan elantonsa", mutta he ovat hämmentyneitä "elossa olemisesta". Kirjoittaja ei anna neuvoja. Hän kertoo vain omista kokemuksistaan ja maksamastaan hinnasta. Joitakin hintoja ei voi mitata rahassa, vaan sisäisen voiman ehtymisessä, kehon hiljaisissa signaaleissa, tyhjyydessä, jota on vaikea nimetä. Ja sitten tulee aika pysähtyä ja kysyä: "Mitä minä kaupankäynnissä käytän?"
"Älä keskity vain elantosi ansaitsemiseen ja unohda eläminen." Se ei ole neuvo, vaan johtopäätös, johon päädytään pohjanoteerauksen jälkeen.
Vaikka kaksi ensimmäistä osaa ovat vielä hallittavissa, viimeinen osio – ”Pysy uskollisena itsellesi” – ei jätä perääntymisen varaa. Koska ”ihmisen taistelu käydään joskus oman sisäisen minänsä kanssa”. Tässä kirjoittajan sävy muuttuu suoremmaksi. Kysymykset esitetään suoraan: Kuinka hyvin ymmärrämme muita, kun emme ymmärrä itseämme? Elämmekö itsellemme vai yritämmekö miellyttää muita? Mistä tekemämme valinnat todella tulevat?
"Äidin hameeseen takertuen" -kirjan arvo piilee sen rehellisyydessä. Kirja ei pyri rauhoittelemaan lukijaa lohduttavilla sanoilla eikä tarjoa ratkaisuja tai parantumista. Sen sijaan se pakottaa meidät katsomaan taaksepäin itseemme. Sitä voidaan pitää eräänlaisena "sisäisenä omaelämäkertana" – jossa tarinaa ei kerrota tapahtumien kautta, vaan itsetuntemuksen prosessin kautta. Jäljelle ei jää se, mitä tapahtui, vaan se, miten kirjoittaja ymmärtää nuo asiat uskallettuaan toistuvasti "kirjoittaa" ne uudelleen. Se on kirja, joka ei mielistele lukijaa, mutta saa hänet tuntemaan pakkoa lukea se loppuun asti.
"Äidin hameeseen takertuminen" -teoksen päätteeksi ei jää tietty viesti, vaan tunne: Ihmiset voivat päästä pitkälle, mutta he tarvitsevat silti paikan, johon palata. He voivat olla vahvoja maailman edessä, mutta he tarvitsevat silti ymmärrystä, kun he ovat haavoittuvaisia. Ja joskus "takertuminen" ei ole heikkoutta, vaan tapa välttää itsemme menettämistä ja auttaa meitä pysymään lujina elämän matkalla.
Lähde: https://hanoimoi.vn/bam-vay-me-976476.html








Kommentti (0)