Ehkä suurin virhe tarkasteltaessa nykyisiä Yhdysvaltojen ja Iranin välisiä neuvotteluja on odottaa molempien osapuolten etenevän kohti rauhansopimusta. Todellisuus voi kuitenkin olla aivan toisenlainen.
Kaksi viikkoa sen jälkeen, kun Washington ja Teheran allekirjoittivat taistelujen lopettamista ja ydinneuvottelujen aloittamista koskevan muistion, tärkeimmät kysymykset ovat edelleen suurelta osin ratkaisematta.
Osapuolet jatkavat kiistelyä Hormuzinsalmen hallinnasta, Libanonin tulitauosta, jäädytetyistä varoista ja jopa allekirjoitettujen sopimusten tulkinnasta. On ristiriitaista tietoa jopa siitä, käytiinkö teknisiä neuvotteluja todella.
Perinteisestä näkökulmasta tämä saattaa vaikuttaa epäonnistuneen prosessin merkiltä. Mutta Lähi-idän kontekstissa sekä Washington että Teheran voivat hyväksyä juuri tämän.
Presidentti Donald Trump lupasi uudella presidenttikaudellaan lopettaa "loputtomat sodat". Iranin kanssa käydyn konfliktin jälkeen hän ei halunnut vetää Yhdysvaltoja takaisin pitkittyneeseen sotilaalliseen kampanjaan, etenkään öljyn hinnan, inflaation ja kotimaisten paineiden ollessa edelleen arkaluontoisia aiheita.
Toisaalta Iranilla on myös vähän vaihtoehtoja. Sen talous on edelleen valtavan sodan ja pakotteiden aiheuttaman paineen alla, sen ydinohjelma on vaurioitunut ja konfliktin riski Yhdysvaltojen ja Israelin kanssa on edelleen olemassa. Teheranin on helpotettava painetta saadakseen aikaa palauttaa kykynsä ja vakauttaa kotimaan tilanne.
Tämä luo paradoksin. Molemmat osapuolet pitävät toisiaan edelleen strategisina uhkina, mutta kumpikaan ei halua palata sotaan.
Siksi nykyinen sopimus ei välttämättä ole tie rauhaan. Se on pikemminkin kriisinhallintamekanismi.
Iran on vuosien ajan käyttänyt neuvottelupöydässä tuttua taktiikkaa. Teheran kieltäytyy harvoin vuoropuhelusta, mutta se myös harvoin käsittelee välittömästi toisen osapuolen haluamia kysymyksiä. Sen sijaan se käy pitkittyneitä keskusteluja kunkin lausekkeen järjestyksestä, ehdoista ja tulkinnasta. Prosessi jatkuu, mutta todellinen edistyminen on aina odotettua hitaampaa.
Tälläkään kertaa osapuolet eivät keskustelleet perusteellisesti ydinohjelmasta, vaan suurimman osan ajastaan väittelyyn juuri allekirjoittamastaan pöytäkirjasta.
Kumpikin osapuoli tulkitsi asiakirjaa itselleen edullisella tavalla. Washington väitti, että pakotteiden lieventämisen on oltava sidoksissa Iranin omiin erityistoimiin. Teheran puolestaan piti sitä ehtona neuvottelujen jatkumiselle. Yhdysvallat halusi varmistaa vapaan merenkulun Hormuzinsalmen läpi, kun taas Iran halusi vahvistaa hallintaansa tällä strategisella laivaväylällä.
Kun edes lähtökohdasta ei ole päästy yksimielisyyteen, lopullisen sopimuksen saavuttaminen ei selvästikään ole helppoa.
Mutta se ei tarkoita, että pöytäkirja olisi ollut merkityksetön. Neuvottelujen jatkuessa Iranin ydinohjelmaa ei palautettu, laajamittaiset taistelut laantuivat, öljyn hinta laski ja laivareitit vakiintuivat vähitellen. Sekä Washington että Teheran välttivät valinnan, johon ne eivät olleet valmiita: uuden sodan.
Siinä mielessä sopimus ei tuo mukanaan rauhaa, vaan aikaa. Historia kuitenkin osoittaa myös, ettei aika automaattisesti luo luottamusta.
Vuoden 2015 ydinsopimuksen odotettiin aikoinaan aloittavan uuden aikakauden Yhdysvaltojen ja Iranin suhteissa. Mutta Iranin valtarakenteen sisäiset esteet, keskinäinen epäluottamus ja sitä seurannut Yhdysvaltojen vetäytyminen sopimuksesta romuttivat nämä odotukset nopeasti.
Tämä opetus on edelleen ajankohtainen. Vaikka uusi sopimus allekirjoitettaisiin, paljon vaikeampi tehtävä on edelleen muuttaa nämä kirjalliset sitoumukset sisällöllisiksi muutoksiksi kahden lähes puoli vuosisataa kestäneen vastakkainasettelun kestäneessä kansakunnassa.
Siksi suurin kysymys juuri nyt ei ole se, jatkavatko Yhdysvallat ja Iran neuvotteluja.
Keskeinen kysymys on, riittääkö molempien osapuolten ostama aikaraja vakaamman perustan luomiseen vai yksinkertaisesti lykkääkö se seuraavaa yhteenottokierrosta.
Lähi-idässä tulituksen jälkeinen tyyntymisen hetki on aina arvokas. Mutta alueen historia on myös toistuvasti osoittanut, ettei tällainen tyyntymisen hetki aina johda rauhaan. Joskus se on vain tauko kahden kriisin välillä.
Ja kenties se onkin nykyisen Yhdysvaltojen ja Iranin välisen pöytäkirjan todellinen luonne.
Lähde: https://hanoimoi.vn/khi-hoa-binh-chua-phai-muc-tieu-1210411.html
