
Kuvitus: DANG HONG QUAN
Nuo päivät maaseudulla olivat todella rauhallisia. Lounaan jälkeen mummo sanoi lempeästi: "Mene ulos leikkimään, sisällä on liian kuuma nukkua." Ilman toista muistutusta me lapset nappasimme ohuet mattomme, suuntasimme takapihalle, etsimme varjoisan paikan ja makasimme pitkäksemme. Sanomatta sanaakaan jotkut lepuuttivat päätään käsivarsillaan, toiset kyljellään, ja jotkut pyörittelivät ja kääntyilivät hetken ennen kuin lopulta nukahtivat.
Muistan ne keskipäivän auringot, niin syvän hiljaisuuden, että saattoi kuulla lehtien kahinan hiljaa toisiaan vasten. Kaukaisuudessa linnut kutsuivat toisiaan; lähempänä sirkukset lauloivat lakkaamatta kuin loputon kesäsinfonia. Makasin siinä silmät puoliummessa, tuntien tuulen hyväilevän kasvojani, tuoden mukanaan tuoreen ruohon tuoksun ja maaseudun tutut tuoksut.
Isoäidilläni oli aina kannullinen viileää vettä puutarhan nurkassa. Niinä iltapäivinä, kun heräsin kurkku kuivuneena, kävelin verkkaisesti sen luo, kaadoin itselleni kupillisen ja join sen yhdellä pitkällä kulauksella. Vesi oli juuri sopivan viileää, mutta se sammutti janoni hirveästi. Joskus isoäitini lisäsi muutaman oksan tuoksuvia lehtiä, joiden lempeä tuoksu levisi koko kehooni ja sai minut tuntemaan oloni raikkaaksi juomisen jälkeen. Näin yksinkertaisista asioista huolimatta, vaikka olen matkustanut niin monissa paikoissa, en koskaan voi saada takaisin sitä menneisyyden tunnetta.
Muistan kerran, kuinka äitini istui vierelläni, viuhkautti minua uneen ja sanoi hiljaa: "Kun olin pieni, minäkin otin iltapäiväunet puutarhassa kuten te lapset. Totuin siihen; tuulen ääni tekee minut uneliaaksi." Myöhemmin, kun kasvoin ja pyörin kaupungissa öisin, muistin yhtäkkiä nuo sanat ja tajusin, kuinka rauhallisia nuo lapsuuden unet olivat.
Vanhetessani kesät lyhenivät ja kotimatkat harvenivat. Isoäitini vanheni, äidistäni tuli kiireisempi, ja minä uppouduin elämän muihin käänteisiin. Oli iltapäiviä, jolloin huoneeni tunkkaisissa ahtaissa nurkissa kaipasin yhtäkkiä kaukaista paikkaa, paikkaa, jossa tuulee, tuoksuu ruoho, kuuluu sirkkojen laulua ja jossa voi ottaa rauhalliset, virkeät torkut kotikaupungissani.
Yritin saada sen takaisin. Kerran, kun palasin kotikaupunkiini, sama vanha tie, sama puutarha, mutta kaikki tuntui erilaiselta. Menneiden aikojen lapset olivat hajallaan, kukaan ei enää ottanut päiväunia puutarhassa. Makasin alas, suljin silmäni ja yritin saada takaisin vanhan tunteen, mutta uni ei tullut. Ehkä maisema ei ollutkaan muuttunut, vaan minä itse.
Mutta muistot ovat yhä läsnä. Ne eivät näy kirkkaina, ne vain ohimenevästi haihtuvat kuin tuoksu. Joskus on yhtäkkiä hiljainen iltapäivä, joskus tuulenvire puhaltaa ikkunasta, joskus vain hetki surua. Ja sitten kaikki palaa: ne makuulla vietetyt iltapäivät, ne levottomat päiväunet, ne tutut kasvot, jotka kulkivat elämäni läpi niin lempeästi.
Nyt, aina kun ajattelen lapsuuttani, en enää yritä takertua jokaiseen yksityiskohtaan. Muistan vain yhden tunteen: tunteen siitä, kun makasin rauhallisesti valtavan taivaan alla, ilman huolia tai kiirettä, vain itseni ja kaikki niin tuttu. Tunne, jonka ehkä kannan aina mukanani, matkustanpa kuinka kauas tahansa. Ja joskus kiireisten päivien keskellä sanon itselleni, jos mahdollista, että hidastaisin hieman tahtia.
Ehkä jonain iltapäivänä löydän uudelleen nuoremman itseni, lapsen, joka kerran nukkui sikeästi kesällä, yksinkertaisesta muistojen maailmasta.
Lähde: https://tuoitre.vn/mien-ky-uc-ngay-he-20260524105008511.htm








Kommentti (0)