Sarjakuva: TOSO BORKOVIC
Vuoden 2026 Naton huippukokouksen ei odoteta enää olevan foorumi lisäkeskusteluille ja neuvotteluille siitä, kuka käyttää enemmän rahaa Euroopan suojelemiseen. Naton parlamentaaristen johtajien kokouksessa Istanbulissa 29. kesäkuuta puhunut Naton parlamentaarisen yleiskokouksen puheenjohtaja Marcos Perestrello korosti, että vahvan Naton rakentaminen riippuu paitsi puolustusmenojen kasvusta myös älykkäistä investointistrategioista ja liiton turvallisuusprioriteettien koordinoidusta toteuttamisesta. Yhdysvaltojen ja sen eurooppalaisten liittolaisten jatkaessa kiistelyään budjettitaakan ja turvallisuusvastuiden tasapainottamisesta, Naton varapääsihteeri Radmila Shekerinska kehotti jäseniä osoittamaan sitoutumisensa ja valmiutensa sekä esittämään konkreettisia suunnitelmia puolustusmenojen tavoitteen saavuttamiseksi, joka vastaa 5 prosenttia bruttokansantuotteesta.
Naton virkamiesten mukaan Ankaran huippukokouksen asialistalla oli konkreettinen toimintasuunnitelma puolustusmenojen nostamiseksi 5 prosenttiin bruttokansantuotteesta vuoteen 2035 mennessä. Tavoitteena oli Yhdysvaltojen ja Euroopan suhteiden uudelleenmuotoilu Yhdysvaltojen taloudellisten panostusten ja joukkojen vetäytymisen kontekstissa, pakottaen eurooppalaiset liittolaiset lisäämään autonomiaa, parantamaan puolustuskykyään ja jakamaan taloutta tasapuolisemmin. Huippukokouksessa keskusteltiin myös avustussitoumuksista ja tulevista suhteista Ukrainaan , Lähi-idän uusista turvallisuushaasteista sekä Naton joukkomallin mukauttamisesta reagoimaan nopeasti mahdollisiin kriiseihin.
Vuoden 2026 huippukokous järjestetään Naton lukuisten haasteiden taustalla. Haasteet ovat erityisesti erimielisyydet taakanjaosta, suhteista Venäjään ja Lähi-idän prioriteeteista. Nämä haasteet paljastavat sisäisiä jakolinjoja ja herättävät jopa kysymyksiä liiton pitkän aikavälin yhtenäisyydestä. Samaan aikaan Yhdysvaltojen ja Euroopan suhteet ovat jännittyneimmät ja haastavimmat sitten toisen maailmansodan. Suurimmat kiistakohdat eivät rajoitu tavallisiin diplomaattisiin keskusteluihin, vaan ne ovat siirtyneet syvällisesti itse turvallisuusrakenteen ja autonomian luonteeseen.
Suurimmat kiistakohdat ovat Yhdysvaltojen "turvallisuussateenvarjon" roolin vähentäminen ja erimielisyydet Ukrainasta. Yhdysvallat on toteuttanut strategiaa, jonka mukaan se vähentää asteittain suoraa sotilaallista läsnäoloaan Euroopassa resurssien uudelleenohjaamiseksi Intian ja Tyynenmeren alueelle ja kotimaan turvallisuuteen. Samalla se on vähentänyt merkittävästi strategisia resurssejaan, mikä on aiheuttanut merkittävän shokin Euroopan puolustusjärjestelmälle. Ukrainan kriisin osalta Eurooppa pitää Venäjää "suorana eksistentiaalisena uhkana" ja pyrkii tukemaan Ukrainan alueellisen koskemattomuuden puolustamista, kun taas Yhdysvallat haluaa Ukrainan hyväksyvän sovittelevan rauhansopimuksen, jättäen samalla avoimeksi mahdollisuuden normalisoida taloussuhteet Venäjän kanssa. Tämä on heikentänyt Euroopan luottamusta sen sitoutumiseen kollektiiviseen puolustukseen Naton sopimuksen 5. artiklan mukaisesti.
Painostuksen ja taloudellisen taakan osuuden vaatimisen lisäksi Yhdysvallat pyrkii myös siirtämään perinteisen puolustuksen vastuut kokonaan Euroopalle. Euroopan maat pyrkivät saavuttamaan 5 prosentin puolustusbudjetin bruttokansantuotteestaan vuoteen 2035 mennessä, mutta monet maat kohtaavat kansallisia budjettivaikeuksia kriisin vuoksi. Yhdysvaltojen protektionistisesta asenteesta puolustusteollisuutta kohtaan on kuitenkin syntynyt erimielisyyksiä. Euroopan unioni (EU) edistää Readiness 2030 -aloitettaan, jossa priorisoidaan kotimaisia asehankintoja strategisen omavaraisuuden rakentamiseksi ja eurooppalaisten puolustusalan yritysten kehittämiseksi. Yhdysvallat kuitenkin pyrkii estämään tämän suojellakseen amerikkalaisten sotilasurakoitsijoiden valtavaa markkinaosuutta Euroopassa.
Osapuolet keskustelivat kiivaasti myös Ukrainalle myönnetyistä kymmenien miljardien dollarien lainoista ja väittelivät siitä, pitäisikö aseita käyttää Yhdysvalloissa vai Euroopassa valmistettujen aseiden ostamiseen. Yhdysvaltojen yksipuolinen politiikka, kuten Grönlantia ja sen tullipolitiikkaa koskevat toimet, ajoivat osapuolet myös taloudelliseen vastakkainasetteluun, mikä johti vastavuoroisiin vastatoimiin.
Yhdysvaltojen ja Euroopan lisääntyvät erimielisyydet hämärtävät transatlanttisen liiton rajoja ja asettavat merkittävän haasteen pyrkimyksille rakentaa "Nato 3.0" -malli. Tämä tavoite merkitsee kolmatta muutosta transatlanttisen sotilasliiton historiassa kahden uudelleenjärjestelykauden jälkeen: kylmän sodan aikakauden (1949–1991), joka keskittyi kokonaan pelotteeseen ja kollektiiviseen puolustukseen, ja kylmän sodan jälkeisen ajan (1991–2020), joka siirtyi kriisinhallintaan.
”NATO 3.0” -versio pyrkii radikaaliin muutokseen liiton toiminnassa kolmella ulottuvuudella: Ensinnäkin ”eturinjajoukkojen” muutokseen, jossa Eurooppa on ensisijaisesti vastuussa puolustuksesta ja Yhdysvallat pääasiassa ydinasepelotteessa ja strategisessa logistisessa tuessa. Toiseksi ”budjettivallankumous”, jossa BKT:n kynnys on 5 %, mikä asettaa tiukempia rahoitussääntöjä. Lopuksi ”kokonaisvaltaisen puolustuksen” käsitteen laajentamiseen, joka kattaa perinteisen puolustuksen lisäksi myös kyberturvallisuuden, energian ja puolustusteollisuuden toimitusketjun.
Nhandan.vn:n mukaan
Lähde: https://baoangiang.com.vn/muc-tieu-dinh-hinh-nato-3-0--a491297.html
