Nostalgiaa keittiönurkkaan

Kuinka monta kesää onkaan kulunut siitä, kun lähdin tuolta rauhalliselta maaseudulta vaeltamaan, vuosien halki? Olen kokenut niin monia vastoinkäymisiä ja myrskyjä... Olen viettänyt iltapäiviä hautaten kasvoni yksinäisiin käsiini, nauttien aution suolaisesta mausta, kaipaamasta jotakin epäselvää. Keskellä tuota tyhjyyttä ja epävarmuutta, penkoen kaukaisia ​​muistoja... Olen säpsähtänyt kohdatessani jälleen pistävän savun hajun, tuhkan ja akanoiden hajun äitini vaatimattomassa keittiössä.

Kuvitus: LE NGOC DUY

Ehkäpä niille, joiden lapsuus vietettiin maaseudulla, keittiö tuo aina mieleen lämmön ja rauhan tunteen, hämärät illat, jolloin keittiön savu leijuu ilmassa ja yksinkertaiset maalaisruoat ovat täynnä lasten naurua ja puheensorinaa. Äidin keittiö herättää lukemattomia ihania muistoja päivistä, jotka eivät koskaan palaa. Tuoksuva, tahmea riisi ja maukas haudutettu kala pikkelöityine vihanneksineen myrskyisinä, tuulisina päivinä, pureva kylmyys... Bataattikattila höyryää edelleen, liekki lepattaa kattilan ympärillä herättäen ja vaalien noita lämpimiä tunteita.

Äitini keittiö oli vaatimaton, bambuovella, noen peitossa, ja tuli paloi kolme kertaa päivässä. Se oli lapsuuteni maailma piilossa pienessä nurkassa. Mustunut kolmijalkainen liesi, muutama vanha alumiinikattila roikkui ruskean puisen kaapin reunalla... Muistan elävästi, että nurkassa oli myös kanala. Kana hautoi hiljaa useita vaaleanpunaisia ​​munia vatsansa alla odottaen poikasten nokkimista ulos. Savinen vesikannu, jonka päällä oli siististi kookoskuoresta tehty kauha.

Syvällä mieleeni on tallentunut lukemattomia muistoja tuo vaatimaton keittiö. Joka kuukausi äitini pyöräili ruokakauppaan hakemaan riisiä ja ruokaa. Ympäri vuoden söimme riisiä sekoitettuna maniokkiin ja bataattiin. Jo hyvin nuorena minua opetettiin ruoanlaittoon ja huolehtimaan nuoremmista sisaruksistani. Noina pitkinä, tihkusateisina päivinä riisin keittäminen padassa tai veden kiehuminen toi kyyneleet silmiini savun vuoksi. Kuva höyrytetystä riisistä bataattien kanssa on kummitteleva muisto. Kuinka monta kertaa tuli ei kypsentänyt riisiä kunnolla, ja äitini moitti minua...

Saatat myös pitää tästä

Hue Ao Dai -viikko kertoo tarinan perinnön yhdistämisestä.HNN.VN - Hue Ao Dai -viikko 2026, johon kuuluu ainutlaatuisia kulttuuri-, taide- ja yhteisöaktiviteetteja vietnamilaisen Ao Dain arvon kunnioittamiseksi ja "Hue - Ao Dain pääkaupunki" -brändin vahvistamiseksi, järjestetään 3.-10. heinäkuuta.

Oli kuukausia, jolloin meillä ei ollut riisiä, ja lapseni söivät vain nuudeleita. Tuo keittiön nurkka todisti monta kertaa, kuinka itkin, koska nuudelit eivät kypsyneet kunnolla... Nuorin veljeni itki kurjasti sylissäni. Oli kausia, jolloin bataatit ja vihannesten versot pelastivat meidät nälkäkuolemalta, ja äitini ja minä annoimme riisimme kahdelle nuoremmalle sisarukselleni... Tuosta keittiön nurkasta tuli myös lohduttava kumppanini aina, kun olin jostakin onneton. Kuinka outoa! Mistä kaikki kyyneleeni tulivat, kun olin pieni! Kaipaan isääni, ja seisoin keittiön nurkassa ja itkin.

Äitini moitti minua, ja hautasin kasvoni polviini, kädet puristaen syömäpuikkoja, sekoittaen punahehkuisia hiiliä ja itkien! Vihaisena kahdelle nuoremmalle veljelleni, kauhoin hiljaa riisiä itkien! Nyt, kun kuljen rauhallisen maaseudun halki ja katselen jonkun keittiöstä nousevan savun laiskasti leijailevan laskevassa auringossa, sydämeni särkyy nostalgiasta tuota vanhaa keittiötä kohtaan. Niin monet ihmiset ovat syntyneet, kasvaneet ja kypsyneet vaikeuksien ja uurastusten aikakauden keittiöissä valmistettujen aterioiden ympärillä. Nyt maaseudulla on yhä vähemmän olkikattoisia taloja ja vanhoja keittiöitä. Ehkä modernien keittiöiden aikakausi on tuonut mukanaan myös yhä vähemmän ilon ja surun tarinoita hehkuvan tulen ja tahmeiden riisikakkujen padan ympärillä uudenvuodenaattona...

Äitini keittiö oli paikka, jossa me vähitellen kasvoimme. Siellä me kaikki tiedämme, että yksinkertaisesta ja vaatimattomasta paikasta käsin onnellisimmat päivämme olivat. Meluisa, lumoava kaupunki tuskin saa meitä unohtamaan noita illallisia, olkikaton ympärillä pyöriviä ja laiskasti hämärässä leijailevia savupilviä.

Kuinka voisin unohtaa savun pistävän hajun, tuoksun, joka viipyy hiuksissani ja vaatteissani päiväkausia sen jälkeen? Vuosien kuluessa, hiusteni harmaantuessa ja huolettoman nuoruuteni muuttuessa vain muistoksi, kuiskasin, että se oli nostalgian tuoksu. Nostalgian tuoksu, joka oli syvästi juurtunut alitajuntaani. Kaiken loiston ja glamourin keskellä tunnen joskus surua ja sydäntäni särkevää tunnetta. Pelkään, että jonain päivänä nämä yksinkertaiset, rakkaat asiat helposti unohtuvat.

Vanha talo on nyt vain yksi paikka, josta käyn sisään ja ulos. Puulämmitteinen uuni on poissa... Pikkuveljeni lähti pistävän savun hajun kanssa. Hiuksiini on ilmestynyt lisää harmaita hiuksia. Isänikin lähti pitkälle matkalle. Häntä kaipaavan minulla ei ole enää keittiönurkkausta, johon käpertyä ja itkeä. Takakuisti on ollut autiona lähes kymmenen vuotta...

Illan laskeutuessa tuulenvire tuo sydämeeni keittiön savun rauhallisen tuoksun, joka palauttaa mieleen menneet, rakkaan päivän muistot. Jossain syvällä sisälläni lepattaa tuli, hehkuva hiili, joka sytytti yksinkertaisen, suloisen onnen.

Saatat myös pitää tästä

Vasta vanhana ymmärrän: Elämän kestäneen ponnistelun ja kamppailun jälkeen arvokkainta ovat lopulta nämä neljä ihmistä.Perhe ja yhteiskunta - Nuorena me kaikki ajattelemme, että meillä on runsaasti aikaa. Mutta mitä vanhemmaksi tulemme, sitä enemmän arvostamme perheen ja toveruuden arvoa. On neljä ihmistä, jotka saattavat vaikuttaa tavallisilta, mutta he ovat arvokkain tukijärjestelmämme viimeisinä vuosina.

Thien Lam

Lähde: https://baoquangtri.vn/thuong-hoai-chai-bep-194464.htm